maanantai 16. kesäkuuta 2014

15



Minä tiedän jo miksi sanotaan, että kaikkeen tottuu,
että kaikesta tulee normaalia;
muulla tavoin sanottu olisi liikaa
liian painavaa käsitettäväksi.

Että kaikkeen tottuu ja sittenkään ei,
aikuiset lasten sänkyjen vieressä, sairaaloiden tuoksu,
suolavesi tahraa vaatteisiin valkoiset jäljet,

itkua, sitä riittää,
ja unohdat, palaat, muistat,
ikuista kehää,

ikuista, tämä on totta

samaa kehää uudelleen ja uudelleen ja

tulee hetkiä jolloin haukot vain henkeä
suljet silmät ja huudat tai sittenkään et,
olet äänetön ja sanaton ja lannistettu

ja et unohda, et unohda milloinkaan
ja silti
totut, koska niin se vain on
ja normaali muuttuu.

Sisiliskot irrottavat häntänsä ja kissat, kissat sähisevät,

minä kasvatan valkoisia raitoja hiuksiini, käännän vartaloni ryhtiin
joka sulkee ulkopuolelle kaiken muun.

Joka päivä tämä sama tarina alkaa jollekin toiselle, minä toistelen sitä itse
niin kuin en osaisi lopettaa.

En osaakaan.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti