maanantai 4. helmikuuta 2013

9


Tämä kaikki on niin valtavaa ja painavaa, etten tiedä mistä aloittaa. Asiat vetävät toisiaan puoleensa, valtavat massat suuremmalla voimalla kuin pienet. Aina tapahtuu niin, minä olen pieni tämän kaiken edessä. Meillä on oma aurinkokuntamme, minä leikin planeettaa ja putoan  tähteni raivaamassa kuopassa, omalla kiertoradallani. Kierrän tätä asiaa, niin kuin en muuta voisi. En voikaan. Irtaantuminen ja se etäisyys joka minun pitäisi ottaa, 

ymmärrättekö että se on mahdotonta, 

ei tapahdu niin, ei tässä eikä muissakaan aurinkokunnissa, ei nopeasti. Puhutaan miljoonista vuosista, ihmisikää pidemmistä, 

pidemmistä kuin päivät teho-osaston jälkeen, pidemmistä sekunneista kuin leikkaussalin ulkopuolella, sadoista ja tuhansista ja miljoonista vuosista, 

hitaasta eroosiosta, 

sinkoutumisesta radalta tai putoamisesta kiinni kamaraan. 

Sidosten ja yhteyksien irtoaminen, jatkuva rappio, minäkin irtoan tästä, säie kerrallaan, kokonaan, pois keinotekoisesta järjestyksestä.

Siihen luotan, vaikka aika hidastuu ja sekunnit venyvät. Miksi minun pitäisi kertoa mitä tämä on, kaikki on samaa järjestystä vaihtuvissa mittakaavoissa. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti