keskiviikko 30. tammikuuta 2013

8


Kiehun myrkyissäni kaksi päivää ja kieltäydyn muistamasta että

sinä selvisit ja kai tavallaan minäkin, vaikken niin kuin toivon, vaikka sinäkin eri tavalla kuin sanottiin.

Siedän tätä kaikkea kiitollisuutta yhtä huonosti kuin onnettomuuksia,

me etkä vain sinä, kuinka päihitimme prosentteja ja tilastoja, oletettuja loppuja.


tiistai 29. tammikuuta 2013

7


Ei ole korrektia varsinkaan lääkäriä sanoa paskapääksi, ei julkisesti tai muiden kuullen, paitsi oman puolison jolle voi sanoa

että hetkittäin en pääse yli siitä, mitä tapahtui minun lapselleni,

minun lapselleni,

niin minun, itsekästä kyllä,

ja kyllä

olen niin pikkumainen ja kostonhimoinen, että tahtoisin tunkea sen, juuri sen lääkärin postilaatikkoon paperisilppua ja multaisia kiviä, lietekokkareita ja kyllä! silputtuna pharmaca fennican ja epikriisejä, ampiaisille pesämöyhennökseksi.

Ei ole korrektia ajatella sillä tavoin, sillä olemme inhimillisiä ja virheellisiä

ja eikö sen pitäisi jo itsessään riittää, antaa minun luvan olla vihainen, keskeneräinen,

pikkumainen ja lapsellinen, ja välillä niin täynnä vihaa, olla väsynyt ymmärtämään kaikkea inhimillistä.




maanantai 28. tammikuuta 2013

6



Ryöpsähtelee miten sattuu, kun yritän kertoa omat vuoteni,

sellaisia toiveita, jotka häpeä peittää alleen, ajatuksia siitä kuinka sulkea ovi katsomatta taakseen,

ajatuksia siitä kuinka lopettaa hengittäminen, kuinka kadota,

kuinka jättäytyä pimeään,

miten sellaisista puhutaan muille, ja samalla ollaan niin kuin kaikki toisetkin, kävellään kodin ja osaston väliä, kävellään kaupan ja osaston väliä, kävellään apteekkiin ja lääkäriin,

vaihdetaan vaippoja ja pestään lasten hampaita, ruokitaan, jaetaan lääkkeitä, allekirjoitetaan, puhutaan, pyydetään, suudellaan, nauretaan,

itketään pesuhuoneen lukkojen takana,

kävellään niin kuin tavalliset naiset, jotka eivät mieti koska katu pettää alta.



torstai 24. tammikuuta 2013

5



Kerro tämä sankaritarinaksi, 

sellaiseksi, jossa on vain jatkuvia juonia ja vahvoja ihmisiä, perustuksia jotka eivät halkeile, ei routavaurioita eikä karbonatisoitumista, ei yhtään mitään ylimääräistä. 

Ei  luovuttamisen hetkiä, ei rumia sanoja, ei itkusta pöhöttyneitä kasvoja.

Ei valkoisia raitoja hiuksissa, ei epätoivoa, ei luovuttamista, 

ei ainakaan sitä, 

ei uskon loppumista, ei rumia riitoja, ei sitä kuinka syvälle kynnet painuvat omaan ihoon, ei tunnottomuutta, ei voimattomuutta,

ei ainakaan sitä. 

Kerro tämä sankaritarinaksi, sellaiseksi jossa minä jään yhdeksi, kokonaiseksi.



tiistai 22. tammikuuta 2013

4



Yhtenä päivänä löysin vieraan kaapin keittiöstäni, pysähdyin seisomaan sen eteen, enkä kuollaksenikaan muistanut mitä siellä on.

(vaikkei kuolemasanoja saa käyttää kevyin aikein)

Lojuin hetkessä, ehkä arvasin jo että lumous murtuu kun käteni tarttuu vetimeen, avasin oven silti, mitä siellä on. 

Mitä siellä on. 

Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi sekuntia, ainakin viisi, ehkä kymmenenkin, minä unohdin. Jokaisen lääkepurkin, rasian, pullon, laatikon, painopakkauksen, annostelijan. Jokaisen. 





lauantai 12. tammikuuta 2013

3



Katselen sinua äänettä, hengitän lyhyin vedoin. Diffuusio keuhkorakkuloiden kautta vereen, palkeet ovat vain illuusio.

Sinä hengität hiljaa, hiljempaa kuin minä, nykivin henkäyksin. Lähes nyyhkyttävin henkäyksin, katkonaisin vedoin. Lähden huoneestasi, jätän oven raolleen.

Sinun huoneesi, muttei meidän omamme. Eikä ole pimeää, on työskentelyvaloja ja näyttöjen numeroita, käytävän valo, valoja toisista huoneista. 

Puhun silti tästä niin kuin olisimme kotona, valoja jotka sammutetaan yöksi, ovia joissa ei ole numeroita tai nallejen kuvia. Minä sanoisin sinulle hyvää yötä ja katsoisin kun nukahtaisit, jäisin ovenrakoon, katsoisin ja olisin siinä. Sinä nukkuisit yön ja minä sinun vierelläsi, sinä herättäisit minut yöllä, aamulla, silloin kun tahtoisit niin tehdä. 

Olet hiljaa ja hauras, aivan kuin eri ihminen. Hengitän katkonaisin vedoin, tyhjin henkäyksin, merivettä keuhkoihin.

Minä tukehdun suolaiseen veteen. 



perjantai 11. tammikuuta 2013

2


Jos tämä kaikki tapahtuisi uudelleen,

ehkä osaisin vuorosanani, tavan jolla toimia.

En vain tuijottaisi eteeni, kun minulle puhutaan, nieleskellen itkua vaikka silmistä ne tulevat, kyyneleet ja sellaiset,

ajattelisin kissanpentuja ja koiranpentuja ja pieniä karitsoita, kun minulle kerrotaan todennäköisyyksistä ja leikkauksista. Ajattelisin pörröisiä koiranpentuja ja pieniä karitsoita, ja suloisia hattarapilviä

en itkisi yhtään,

sanoisin

kiitos mutta kyllähän te nyt pystytte parempaan kuin joka kolmas.


tiistai 1. tammikuuta 2013

1


Tuntuu, ettei lapsi ole merivettä, en tunne hänen materiaansa. Erilainen ihminen, jossa molekyylit poukkoilevat hurjina ja ennustamattomina. 

Minä painan kädet korville, painan silmäni kiinni, mutten osaa sulkea tätä pois, 

jokaista yötä, jona en ollut sairaalassa. Jokaista kertaa, kun pidin hänestä kiinni neulan edessä, jokaista lääkettä jonka olen hänen tahtoaan vasten antanut, 

jokaista kertaa, kun käännyn pois leikkaussalin ovelta, 

jokaista kertaa, jona olen pettänyt sen mitä hän tarvitsi, olla aina läsnä, aina turvana.