sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Toinen alku


Kun merivesi jäätyy, kiteiden väliin ja sisälle jää puhdasta suolaa. Jäätynyt meri on heikompaa kuin tavallinen jää, siihen halkeilee murtumia ja railoja, se ei kestä

se ei kestä kuormia.

Kun tulee lämmin ja jää sulaa, siitä tulee haurasta ja kosketusherkkää, vaikka se näyttää aivan ehjältä. 

Kun alan sulaa, ei saa koskea, ei painaa ihoon säröjä, ei vapauttaa suolavettä kiteiden väleistä.

Kun alan sulaa.


lauantai 8. joulukuuta 2012

Lopetus


Lapset rakentavat Legoista kaupunkia, leikkiä jossa ei ole tragedioita eikä kuoleminen ole totta, taloihin  ei tule kosteusvaurioita. Kadut ovat röpöliäistä mukulamuovia, ihmiset kävelevät nivelettömän kankeudella, kaupan vieressä on koulu, koulun vieressä maatila, maatilalla viljasiilo ja muovisia eläimiä.

Äiti istuu keittiön pöydän ääressä ja kuljettaa kupin huulilleen rennoin käsin. Hän  kirjoittaa itsestään komediaa, sillä ei ole olemassa mitään mille ei voisi nauraa. Tässä on toivo, johon äiti tahtoo uskoa, jonka äiti tahtoo nähdä. Se on kiteinen ja se on rakeinen, se on värisevä kuva television ruudulla, pikseleiden tanssi tietokoneen näytöllä. Se on loppumaton tanssi, rytmi joka jatkuu tauotta.

Tässä on se toivo, jonka äiti tahtoo nähdä, johon äiti aikoo tarttua, johon äiti aikoo upota ja

unohtaa tämän kaiken, murto-osan siitä.


Satakolmekymmentäyhdeksän



Äiti katsoo lasta, tekee havainnon,

minä äitinä olen uudelleensynnytetty, sillä vasta nyt näen tämän lapsen, hänen ihohuokosensa ja kulmakarvojen siipimäisen kaaren.

Äiti katsoo lasta, niin kuin katsotaan silloin kuin vastasyntyneeseen rakastutaan, äiti katsoo lasta ja näkee lapsen, ei lavasteita.

Minä näen sinut vasta nyt,

äiti kuiskaa, lapsi hymyilee niin kuin olisi kaiken aikaa tiennyt tämän, tämä on vain alku, tämä esterata jonka äiti juoksi läpi. Niin kuin lapsi olisi koko ajan tiennyt, että kyseessä on kenraaliharjoitus.

Näytelmä ei kerrokaan äidin muureista ja näistä sairaalan luomista puitteista, ei siitä kuinka äidin kielioppi murtuu.

Ensi-illassa äiti kumartaa, nostaa syliinsä lapsen joka on kasvanut kuin varkain, nostaa lapsen syliinsä ja kumartaa. 



perjantai 7. joulukuuta 2012

Satakolmekymmentäkahdeksan



Äiti avaa oven kuistille, ja kuulee kuinka hiljaista on ulkona. Kuistin edessä syreeni, syreenin alla hiekkalaatikko, hiekkalaatikossa muovisia leluja ja rikkoontunut lapio, auringon haalistama lierihattu. Äiti astuu kuistin portaille, kulkee paljain jaloin ulos, tuntee varpaiden alla kivet ja mäntyjen kitukasvuiset viimekesäiset kävyt, hiekan ja kostean nurmen.

Meri ei tuoksu täällä, on vain järvivettä ja sen sameaa pintaa, hietainen ranta ja laidalla ruo'ikkoa. Täällä ei ole aitaa, jonka takana liikennettä, puistoa jonka vieressä sairaalaa, on vain metsä ja talojen hiljaiset pihat, nuotiontuoksu ja hyttysiä enemmän kuin koskaan kaupungissa.

Äiti hengittää syvään, vieläkin syvempään, mutta missään ei tuoksu desinfiointiaineen kirpeys. Äiti hengittää syvään, kiipeää riippumattoon ja keinuttaa itselleen hiljaisen vauhdin, hengittää syvään ja kuuntelee, kuinka hiljaista on painottomuus.


torstai 6. joulukuuta 2012

Satakolmekymmentäseitsemän



Äiti kertoo tarinan lapselle ilta toisensa jälkeen, tarinan noidutusta linnasta ja sen käytävistä, jonka maalauksiin on taiottu lapset kesken leikin, aurinko kiviseksi ja linnut pieniksi m-kirjaimiksi. Äiti kertoo tarinan prinsessan satavuotisesta unesta. Unesta, jonka taustalla soivat hengityskoneen kevyet palkeet, mittareiden

hrrr

bliip.

Hän kertoo tarinan siitä, kuinka pitkä on matka noidutun linnan suurille tammioville, ja ovilta puutarhaan, lumottuun puutarhaan jossa on aina kesä, puissa kirkas vihreä ja kukkapenkeissä sateenkaaria, pihassa lapsia jotka juoksevat ja kirkuvat, koska elämä on niin kevyt etteivät jalat koske maahan.

Äiti kertoo tarinan prinsessasta, joka herättää itse itsensä unestaan, vyöttää selkäänsä miekan ja tarttuu haarniskaan, kulkee läpi linnan ja herättää kuningattaren hurjalla huudollaan, herättää hoviväen, juoksee noidan kumoon ja saapuu puutarhaan, jonka tuoksu pehmeä ja makea, jonka nurmella lapset hurraavat prinsessan paluuta.


keskiviikko 5. joulukuuta 2012

Satakolmekymmentäkuusi



Kesken lauseen äiti ymmärtää, että tämä kaikki, tarina alusta loppuun asti, on lapselle keksittyä, se on kerrottu elämä joka ei ole lapselle totta. Lapsi ei näe tätä niin kuin äiti, lapsi ei koe tätä niin kuin äiti kokee, lapsen kokemus on omansa. Tämä on tarina, jonka äiti saa kertoa lapselleen todeksi, ja koska näin on, äiti saa valita sanat ja sen kuinka sanotaan, ja äiti aloittaa

olipa kerran lapsi, jonka silmät olivat kaksi kirkasta safiiria, hänen luontonsa hurjin kymmenen peninkulman säteellä.

Olipa kerran lapsi, joka toi mukanaan myrskyn niin hurjalla voimalla, että äidin piti rakentaa laiva, alusta loppuun asti, kokonainen hyökyaaltoja kestävä laiva, ja rannalle aallonmurtaja.

Olipa kerran lapsi, jolle annettiin taistelun ja viisauden jumalattaren nimi, sillä lapsi teki nimen todeksi.

Olipa kerran lapsi, ja tämä tarina joka on aivan tosi


tiistai 4. joulukuuta 2012

Satakolmekymmentäviisi



Äiti arkistoi paperit, joissa lapsi on käyriä, ennusteita, diagnoosikoodeja ja laboratoriotuloksia. Äiti arkistoi paperit, joissa lapsi on poliklinikkamaksuja, sairaanhoitomaksuja, matkakorvauksia, vakuutusmaksuja, hakemuksia, selvityksiä, tilityksiä, lisäselvityksiä, valituksia, oikaisupyyntöjä. Äiti arkistoi paperit, joissa lapsi on apteekin sileää kuittinauhaa ja virallisia lausuntoja, joissa lapsi on enemmän painomustetta kuin itseään.

Äiti arkistoi paperit, ja kaivaa esiin lapsen niiden alta. Lapsi on lämmin, uninen, silkkinen. Lapsi on niin lähellä, että äidin on edelleen vaikea nähdä. 


maanantai 3. joulukuuta 2012

Satakolmekymmentäneljä



Äiti kirjoittaa itsensä pois sairaalasta, sairaalan pois päivistä ja äidin kieliopista. Äiti kirjoittaa sairaalan tyhjäksi, etuovien painavan tammen ja parvekkeen raidallisen markiisin, kerää pinoon leimatut vaatteet, kertakäyttöruiskujen muovin ja poikkilakanat. Sänkyjen metalliset kaiteet, hän kirjoittaa ne pois, punaisen lukon sängyn pyörissä, hälytysnapin, ruiskujen suojat, vahtimestarin ponihännän ja sängen. Äiti kirjoittaa itsensä tyhjäksi sairaalasta, sairaalan pois itsestään, kadottaa sanat ja niiltä merkityksen.

Se mitä jää, on puhdasta, tyhjää, painotonta.

Se mitä jää, on avaruus ja sen käsittämättömät mittasuhteet. Sama hellyys kuin vastasyntynyttä kohtaan, sama haavoittuvuus kuin lapsen silmien edessä. Sama pelko menettämisestä.

Mutta minä en tarvitse tätä enää,

äiti kuiskaa, ja kirjoittaa sanansa pois. 


sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Satakolmekymmentäkolme



Jos äiti ei kuule enää hissin merkkiääntä eikä verenpainemittarin kohinaa, jos äiti ei enää kuule ääntä joka kaikuu osastolla seinältä toiselle, jos äiti ei enää kuule. Ovatko äänet vielä olemassa?

Onko joku toinen joka kuulee tämän saman, kokee tämän saman, näkee tämän. Aloittaa alusta ensimmäisestä päivästä, suuntaa alas kohtisuoraa rataa, väistää karikon viime hetkellä tai sitten ei, ryömii takaisin rantahiekalle tai sitten ei. Hukkuu tämän kaiken alle, tai löytää pinnan, happea keuhkoihinsa, suodattaa meriveden itsestään pois.

Ajatella, ajatella! Tämä ei lopu minuun, enkä minä tähän.

Äiti näiden kokemusten jatkuvassa ketjussa, ei ensimmäinen, ei viimeinen, määrittämättömällä sijainnilla näiden peilikuvien kirjossa. 


lauantai 1. joulukuuta 2012

Satakolmekymmentäkaksi



Päivät joihin solahtaa, joissa äiti asuu lähes kuin kotonaan, omien seiniensä sisällä, tämä kivijalka ja sen kannattamana seinien ja katon paino. Päivät, jolloin äiti on omassa ihossaan kuin kotonaan, nämä lisääntyvät päivät joissa näkyy vihreitä silmuja, hiirenkorvien arkoja ryppäitä, juurten  kyky uusiutua, lehtivihreän syöksy läpi oksiston.

Nämä päivät, jolloin äiti näkee lehdet, puut, oksien musteella piirretyt viivat. Näkee tämän, ei itseään, ei sairaalaa.

Näkee lapsen, joka on lähes vieras, sormien sirot nivelet kurottaen kohti leskenlehden keltaista nuppua.