perjantai 30. marraskuuta 2012

Satakolmekymmentäyksi



Kaupungin bussissa, numero yli kaksikymmentä tai lähellä sitä, tiistai-iltapäivänä huhtikuun alussa, katsellessaan veden liikettä bussin ikkunalasien välissä, äiti löytää pienen palan kadonnutta.

Niin yksinkertaista se on, loppujen lopuksi.

Ikkunoiden väliin vangittu vesi ja sen loputon aalto liikennevalojen tahdissa, rytmi jolle äiti soittaa mielessään taustamusiikin.

Niin yksinkertaista se on. 

Vaikka äiti kadottaa tämän hetken pian uudelleen, hän tästä lähtien tietää, että se on kuitenkin olemassa.


torstai 29. marraskuuta 2012

Satakolmekymmentä



Näkötornin huipulla äiti astuu askeleen taaksepäin, vaatii itselleen tilan jota ei luontevasti osaa ottaa, astuu perspektiiviin johon ei muuten pääse, näkee luvut erillisenä tilastosta, lukuna lukujoukossa jossa merkitys on vain tässä, itse luvussa.

On vain joko tai, kyllä ja ei, todennäköisyyksien prosenteista nolla ja sata ainoat joilla on merkitys. Meidän todennäköisyytemme ei ollut kaksi kolmesta, se ei ollut yksi viidestä tai alle prosentin.

Vaihtoehtoja oli vain kaksi, oli joko ja tai. Se, että selviää. Ja se ettei. 


keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Satakaksikymmentäyhdeksän



Keskellä ruokakauppaa, käytävällä viisi, edessään viisikymmentä ja viisi erilaista teepakettia, joista yhden äidin käsi on valitsemassa, äidin kiertorata pysähtyy kesken liikkeen. Ja kun yhtenäiseen työasuun puettu myyjä katsoo häneen kysyvästi, äiti osaa sanoa vain tämän,

en koskaan ymmärtänyt sitä, en aiemmin kuin juuri nyt, tämä lauseiden katkonaisuus tässä näytelmässämme, tämä vertauskuvien huimaava joukko, tämän kaiken alle kätketty merkitys.

Ja äiti laskee kesken liikkeen pysähtyneen kätensä, katsoo lattian kautta kenkiinsä ja takaisin myyjän poispääsyä etsivään katseeseen.

En ymmärtänyt ennen kuin nyt, että tämä on lähes puhdasta lyriikkaa.


tiistai 27. marraskuuta 2012

Satakaksikymmentäkahdeksan



Lapsesta on tullut riemuvoitto, menestystarina jota kertoa lääkärien seminaareissa, luennoilla joilla koulutetaan lisää ihmeisiin uskovia lääkäreitä, lääkäreitä joiden nimiä äiti ei tule muistamaan ja joiden kasvoille hän ei anna merkitystä. Lapsesta on tullut numero tilastoihin, optimistinen luku toisten lukujen keskellä, tilasto joka kertoo kuinka ihmeellistä on sattumanvaraisuus, kuinka hämmästyttävää on prosenttien keskiarvollinen leikki.

Äiti katsoo tilastoa, näkee sen valoisuuden mutta valossa samalla varjon joka on tämä; jokaisen luvun  vieressä on äiti, joka katsoo peilikuvaansa eikä ole varma kuinka hyvin on selvinnyt. Hän ei koskaan voi yltää samaan, tieteen riemuvoitto, menestystarina jota kertoa. Hänen haavansa eivät ole yhtä siistejä ja kliinisiä, eikä kukaan huuda

huraa!

Vaikka tavallaan hän jaksaa edelleen hengittää.


maanantai 26. marraskuuta 2012

Satakaksikymmentäseitsemän



Kehon muisti hämmästyttää äitiä edelleen. Kuinka vahvasti siihen piirtyy päivien kulku, kuinka tarkasti se muistaa vuodenkierron ja päivämäärien rajat, kuinka syvään siihen tarttuu muisto tuoksuista ja äänistä, kuinka tarkkaan äiti voi kertoa miltä huoneet tuoksuvat, miltä tuoksuu ruokala, mikä on se sävel jolla lapsi itki, hänen omansa tai jonkun toisen jonain merkityksellisenä hetkenä.

Kuinka sormenpäihin jää tuntu sängyn metallisista pinnoista, kuinka hänet kätensä tietävät millä liikkeellä laskea sängyn laita, millä liikkeellä jalka vapauttaa sängyn pyörien jarrun, kuinka avata ovi kyynärpäällä, kuinka painaa desinfiointiainepullon mekanismia kämmenselällä, kuinka irrottaa teippi ja laastarin liimajälki, miltä tuntuvat sairaalan lakanat ja kuinka pehmeä on letkujen solmuinen palmikko,

miltä tuntuu lapsen käsi kun sitä pitää paikoillaan neulan edessä. Miltä tuntuu olla siinä ja pitää kiinni.


sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Satakaksikymmentäkuusi



Kun äiti on kotona yksin, hän makaa eteisen lattialla ja tuijottaa kattoa. Kun äiti on kotona yksin, hän istuu keittiön lattialla ja nojaa astianpesukoneeseen, vesi on rauhoittava elementti, sen aaltomainen liike, sen aaltomainen ääni. Kun äiti on kotona yksin, hän istuu pesukoneen edessä ja tuijottaa sen pyörittämiä pyykkejä, eikä katso kelloon.

Kun äiti on kotona yksin, hän makaa sängyllä ja tuijottaa ulos ikkunasta, kohtaan josta näkyy vain puiden latvoja ja iltaisin tähtiä, jos pilvet ovat väistyneet. Kun äiti väsyy makaamaan sängyllä, äiti nousee huonoryhtiseen istutaan ja tuijottaa ulos ikkunasta, näkee puista enemmän kuin latvat, näkee pellon joka on vuodenajan mukainen, näkee ränsistyneen ladon horisontissa, näkee kuinka avara on maisema jossa sairaalaa ei ole.


lauantai 24. marraskuuta 2012

Satakaksikymmentäviisi




Joinain päivänä äiti huomaa, että maitotölkki, rasvaton, luomu, on jäänyt avattuna pöydälle. Ja että ikkunoissa kulkee sisällä ja ulkona rasvaisia, kuraisia jälkiä, harmaiden viirujen välissä. Hän huomaa, että on vanhentunut liian varhain, niin on tapana sanoa vaikka ajankulku on yhdenmukaistettu kaikille, ja vuosille annettu lukumäärä ja numeerinen järjestys. Hänen vaatteensa eivät sovi päälle, kahvi on lopussa eikä kirjastokortilla voi enää lainata, sillä sakkoja on 13 euroa ja 50 senttiä, päivämäärällä tämä, vaikkei lastenkirjoista sakoteta, koska pienille lapsille annetaan anteeksi pieniä asioita. Äiti huomaa, ettei ole lukenut yhtäkään kirjoistaan ja toisessa villasukassaan silmäpaon, jäätelöauto huutaa ulkona ja uunin valo on palanut.

Äiti palauttaa lukemattomat kirjat kirjastoon, palauttaa repeytyneen luukkukirjan kymmenen päivää myöhässä, pahoittelee, muttei korjaa sitä koska tietää että kirjastossa käytetään kirjaston omaa teippiä, happovapaata, standardoitua.


perjantai 23. marraskuuta 2012

Satakaksikymmentäneljä



Äiti tapaa yllättäen vanhan tuttavan, jolle ei osaakaan sanoa mitään, ei edes

hyvää päivää

niin kuin hyvänpäiväntutuille on tapana sanoa. Hyväntahtoinen kysymys siitä, mitä äiti on tehnyt käynnistää äidissä rattaan, jonka ääni kaikuu äidin sisällä rannikolta merenpohjaan asti. Ja vaikka hän miettii, hän ei ole aivan varma mitä sanoa.

Mitä äiti on tehnyt, hän on istunut ja katsonut kuinka infuusiopumpun näytössä digitaaliset punaiset numerot vaihtavat järjestystään, hän on haistanut kuinka kliininen on sairaalan tuoksu kuitenkin kaikista ihmisen eritteistä huolimatta, hän on sijannut sairaalan sängyn montasataa ja neljäkymmentä kertaa, hän on  jakanut neljä kertaa kahdeksan kertaa seitsemän lääkettä viikossa, hän on sanonut laitoshuoltajalle

hei

kaksi kertaa päivässä, hän on desinfioinut kätensä kaksikymmentä ja neljätuhatta kertaa, se on kaksitoista litraa desinfiointiainetta, hän on laskenut tämän kaiken ja sen, että kerrosten välillä on portaita neljäkymmentä. Tämän kaiken hän on tehnyt, silti tuntee kuin ei olisi tehnyt lainkaan.


torstai 22. marraskuuta 2012

Satakaksikymmentäkolme



Äiti muistaa asioista välähdyksiä. Hän muistaa roskakorin viereen teipatun lapun, hän muistaa televisio-ohjelman odotushuoneessa. Hän muistaa liian pienen pyjaman ja hammasharjan joka on liian suuri, hän muistaa lattialle putoavan omenan. Hän muistaa toisen äidin joka painaa nenän lapsensa untuvaiseen niskavillaan, etsien oman lapsensa tuoksua sairaalan tuoksujen keskeltä. Hän muistaa mikroaaltouunin ja einesruoan, hän muistaa metsämarjateen makean aromin ja hissin merkkiäänen sävelkorkeuden. 

Hän muistaa lapsen hymyn, toisen hymyn, myös katseen joka lapsen silmissä  on, kun äiti sysätään sivuun ja on avuton.  Lapsen katseen, kun äiti sysätään sivuun eikä hän saa repiä pois neuloja, eikä hän saa repiä pois letkuja, eikä hän saa tarttua lääkäriä hartioihin ja kiskoa lastaan pois, eikä hän saa nostaa lastaan syliin, sillä lapsi on liian hauras ja kipua täynnä. Eikä hän saa nostaa omaa lastaan ilman lupaa, koska lapsi on yhtäkkiä enemmän sairaalan kuin hänen. Hän muistaa leikkaussalin tuoksun ja pakokauhun silmissä, hänen omissaanko vai lapsen, hän muistaa huudon joka kaikuu sairaalan käytävällä seinältä toiselle.

Hän muistaa lattian linoleumissa kuraiset jäljet, hän muistaa sävelmän jonka sairaalan lelu soittaa, hän muistaa lettukestit sairaalan pihalla, ja päärynän joka maistuu desinfiointiaineelle. Hän muistaa lapsen hymyn, toisenkin. Lapsen sellaisena kuin lapsi on. Hän muistaa ikkunasta avautuvan maiseman, joka saa ympärillä olevan kaupungin unohtumaan. 


keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Satakaksikymmentäkaksi



Äiti puhuu psykologille ja katkaisee lauseensa kesken sanan, jää katsomaan verhoja ja niiden pintaa, niiden kuvion toistuvuutta ja sävyjen sukulaisuutta. Psykologi odottaa kohteliaasti, ehkä ajattelee äidin tavoittaneen jotain oleellista. Mutta äidin ajatuksissa on vain tämä, verhojen kuvio joka on äkkiä hämmentävän tuttu, äiti joka ei osaa sanoa onko hän nähnyt tämän vastaanotolla vai omissa kodissaan, eikö tämä maisema olekaan se, joka hänen kotinsa ikkunasta näkyy.

Eikö tämä maisema olekaan se, jossa hänen kotinsa on.


tiistai 20. marraskuuta 2012

Satakaksikymmentäyksi



Äiti ottaa lapsen nuken, pehmeimmän niistä mutta sellaisen, jonka poskissa on terve puna ja hiuksina kiiltävä villa. Äiti ottaa nuken, katsoo sitä hellästi ennen kuin leikkaa sen vatsan varovasti auki, leikkaa puuvillaan haavan joka imitoi lapsen arpea, pistelee paksulla kanavaneulalla nuken kyynärtaipeisiin jälkiä, kämmenselkiin kanyylien arvet, kaulalle, jalkaterien päälle, nivustaipeisiin ja vatsanpeitteiden päälle, hiusten alle päänahkaan, jokaiseen kohtaan jossa lapsella on arpi, äiti muistaa niistä jokaisen.

Äiti ottaa neulan ja langan, ompelee nuken haavat kiinni huolellisin aitapistoin, korjaa jokaisen haavan ja ihon aivan ehjäksi, kietoo nuken käteen valkoisen sideharson ja lastan, liimaa sen kankaaseen laastarin ja silittää sen hiukset takuista suoriksi, pukee sen päälle kauniin leningin ja jalkoihin raidalliset sukat. Äiti ojentaa nuken lapselle, sanoo

katso kuinka kaunis hän on, aivan kuin sinä ja sinun rohkeusmerkkisi, aivan kuin sinä ja sinun poskiesi terve puna. Aivan kuin sinä, ja sinun ihosi silkkinen pehmeys


maanantai 19. marraskuuta 2012

Satakaksikymmentä



Äiti istuu kahvilan ikkunan ääressä ja katsoo tulvaveden virtaa alas asvalttia, sadepisaroiden poukkoilua vasten kadun kiveystä. Ja vettä, vettä on kaikkialla, se on suolaista vettä ja kylmää kuin mikä.

Äiti kyllästyy itkemään tragediaansa, hän ei tahdo olla pääroolissa tarinassa jonka äärellä kastella nenäliinoja, hän ei tahdo kastella nenäliinoja, hän ei tahdo jalanjälkiensä piirtyvän kuivaan lattiaan märkinä askelina. Hän ei tahdo enää olla veden keskellä.

Näytelmä lähenee loppuaan, tämä näytelmä, joka karkasi sivuraiteille jo ensimmäisinä päivinä. 


sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Satayhdensäntoista



Äiti istuu jälleen kirkossa, karheiden penkkien viimeisellä rivistöllä niin kuin huonojen oppilaiden tai vieraiden kuuluukin, valmiina lähtemään sopimattoman käytöksen alkaessa. On hautajaiset, eikä äiti osaa olla surullinen, sillä päivänsankarin iäksi vakiintuu yhdeksänkymmentä ja viisi, se on lähes sata ja lukuna käsittämätön, kuukausina yli tuhatsata, päivinä lähes tuhat kertaa 35. Äiti ei laula virsien mukana,

ei taivahassa kuolon vaaraa, ei kyyneleitä yötäkään, näin lauloi kerran musta Saara,

mutta äiti ei ymmärrä miksi se olisi mitään tavoiteltavaa, kuolla että saavuttaisi sen ettei. Äiti ei risti sormiaan vaan laskee kätensä polvilleen, ei lausu uskontunnustusta ilman uskoa, hän katsoo muiden painuneita päitä ja rukouksen ulkoa opeteltua muminaa. Ja hetkeä ennen kuin äidit kädet haluaisivat nousta ilmaan ja heilua, hetkeä ennen kuin äiti  haluaisi aloittaa aaltoliikkeen ja huutaa,

kolmekymmentäviisituhatta ja vain päiviä vaille, huraa!

Hetkeä ennen tätä äiti nousee, avaa oven, kulkee eteiseen, avaa toisen oven, kulkee portaat, astuu hiekalle, hengittää. 


lauantai 17. marraskuuta 2012

Satakahdeksantoista



Äiti viikkaa suureen pahvilaatikkoon lapsen vaatteita, pieneksi jääneitä vaatteita joiden ohi lapsi kasvoi sairaalassa. Äiti viikkaa suureen pahvilaatikkoon vaatteita, jotka odottivat kotona vaatekaapissa, jäivät käyttämättä ja kutistuivat kuin varkain lapselle pieneksi. Hän viikkaa laatikkoon lähes jokaisen vaatteen, joka kotona odotti, pienet sukat ja liian lyhyet hihat, kerran pestyjen vaatteiden kirkkaat sävyt. Hän sulkee laatikon, teippaa sen kiinni ja kirjoittaa päälle paksulla mustalla tussilla,

vaatteita joihin emme ehtineet mukaan.

Hän nostaa pahvilaatikon liinavaatekaapin ylimmälle hyllylle, häkeltyy kesken liikkeen tajutessaan kuinka samankaltainen on tämä hänen otteensa, kuinka samankaltainen on tämä ote kuin se, jolla hänen ystävänsä kantoi arkkua. Ja äiti kuulee taas äänen, joka on kuin

kraaakkk

mutta hiljaisempi ja kaikuvampi, äiti kuulee äänen joka syntyy kun hän repeytyy irti ja on jälleen ohuella pohjalla. Eikä tämän päivän aikana äiti kykene ajattelemaan muuta kuin sitä, että ruumisarkkujen ei tulisi olla yhden ihmisen kantamia. Niiden ei tulisi koskaan olla niin kevyitä.


perjantai 16. marraskuuta 2012

Sataseitsemäntoista



Äiti aloittaa yhdellä kenkälaatikolla, mutta pian kolmaskin on täynnä. Täynnä paperia, muistilappuja, jotka äiti kirjoittaa salaa silloin kun on yksin, kirjoittaa ja taittaa paperin kaksinkerroin. Taittaa ja sujauttaa laatikkoon. Koska äiti säikähti kuolemaa, eikä siksi uskalla elää, on äidin selätettävä kuolema, sen kaikissa muodoissa. Muotoja on niin valtavasti. On vaaleankeltainen paperi, jossa lukee

voin jäädä auton alle.

On raidallinen paperi, jonka kirjaimissa lause

sydämeni voi lakata lyömästä.

On ruudullisia papereita, joissa kerrotaan

voin saada jalkaani krampin ja hukkua, saatan pudota liukuportaissa, Auringosta voi tulla punainen jättiläinen ja sen tähden maapallosta sulaa lavaa. Juna suistuu kaarteessa radalta, bussinkuljettaja tahtoo tehdä itsemurhan juuri kun olen palaamassa kotiin, revityt kynsinauhani tulehtuvat ja saan haavaan antibioottiresistenssin bakteerikannan, onkin olemassa Jumala ja hän  lyö minuun vihansa salaman.

Papereita on satoja, sinisessä

näivetyn hitaasti miettimällä tapoja kuolla.

Äiti sulkee jokaisen laatikon huolellisesti, käärii ne kultakuvioiseen paperiin, säästää jokaisen lahjaksi itselleen.


torstai 15. marraskuuta 2012

Satakuusitoista



Kun sairaala ja sen yhtenäiset jaksot katoavat äidin elämästä, tai ainakin liukuvat sivuosaan, äiti ei tiedä mitä tehdä.  Äiti ei tiedä mitä tehdä, vaikka on odottanut tätä ensimmäisestä päivästä lähtien. Äiti on liukunut omaan kaksosparadoksiinsa, sillä sairaalan aika on eri kuin aika elämässä muuten, välimatkat ovat luonnottomia ja suhteellisuusteoria taittanut suhteettomaan.

Ja kun äiti katsoo itseään peilistä, hän ei tiedä enää mitä ajatella, hän ei tiedä kumpi on vanhempi, äiti nyt vai äiti äsken, hän ei tiedä onko aika kulunut nopeammin vai hitaammin, hänen päivämääränsä muuttuvat pelkiksi juokseviksi luvuiksi.

Vaikka muut toivottavat äidin lämpimästi tervetulleeksi takaisin tavalliseen maailmaan, äiti näkee edelleen itsessään sairaalan vuosirenkaat, kuin valtavina tatuointeina hänen valkoisella ihollaan. 


keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Sataviisitoista



Tiesitkö, että ihminen voi tulla niin täydeksi sanoista, ettei hän voi sanoa enää sanaakaan,

äiti kysyy psykologilta. Ei hän tee tätä tarkoituksellisesti, sanoo vain lauseen kerän keskeltä, koska vyyhdin päät ovat kadonneet solmujen sisään. On aloitettava keskeltä lankaa, sillä sanoja on liikaa, liian monta jotta ne voisi sisäistää, jotta ne voisi ymmärtää, jotta ne saisi puhuttua pois.

Tiesitkö sinä tämän,

äiti kysyy,

totta kai tiesit, kyllähän sinun pitäisi tietää.

Äiti sanoo, ja hiljenee, jää solmukohtaan kiinni ja kadottaa vyyhdin pään. 


tiistai 13. marraskuuta 2012

Sataneljätoista




Illalla äiti nukahtaa omaan lauluunsa, uneen joka alkaa kesken ajatusten mutta on niin lähellä totta, ettei äiti tiedä nukkuvansa. Unessa äiti istuu sohvalla ja neuloo seitsemättä paritonta villasukkaa rystyset valkoisina, langan hiertämä punainen jälki etusormessaan. Hän on villalangan verran kiinni elämässä, säikeisen langan, ohuttakin ohuemman mutta huolella kierretyn. Kukaan ei ole huolissaan, koska lanka on vahva, vahvempi kuin äiti ja isä ja rasiallinen Legoja yhteensä. Äiti on itketty ja huudettu tyhjäksi, puhelin on suljettu eikä äiti ota vastaan huonoja uutisia. Kukaan ei kuole, pelko on viety, epävarmuutta ei ole. 

Äiti herää hengittäen tavalla, jota ei tunnista. Levollisesti. Niin kuin ihminen, joka on nukkunut. 


maanantai 12. marraskuuta 2012

Satakolmetoista




Tässä ei ole mitään luonnollista, meidän ei tarvitse noudattaa tavanomaisia soveliaisuussääntöjä,

mies sanoo toivottaessaan äidin tervetulleeksi pojanpoikansa hautajaisiin. Hänellä on hymy, joka ulottuu silmiin asti eikä äiti epäile sen aitoutta hetkeäkään. Eikä hän osaa sanoa mitään vastaan, hymyilee vain hampaat tarpeettoman paljon näkyen, ja häpeää hymyään vielä pitkään. Muistotilaisuudessa äiti keskustelee toisten äitien kanssa täyttämättömistä tiskikoneista, lupauksista, peitellyistä pyykkikasoista ja romahduksista, siivoamattomien nurkkien loppumattomista pölykiehkuroista, ja näkee heidän kasvoissaan kivuliaan selvästi oman heijastuksensa. 

He puhuvat tarpeettoman kovalla äänellä, ja nauravat naurua jossa asuu pakokauhu, nauravat itselleen unohtaakseen oman avuttomuutensa. Muita sääntöjä äitikään ei osaa rikkoa. 


sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Satakaksitoista



Äidin ystävältä on kuollut lapsi, tämä on totta vaikkei äiti tahdo sellaisia lauseita hyväksyä todeksi. Äidillä on liikaa ystäviä, jotka ovat menettäneet liian monta lasta, eikä hän totu siihen koskaan sillä pelkää olevansa seuraava tässä loppumattomassa ketjussa, kuolema on erehtymätön ja saapumisessaan varma. Äiti eristää oman lapsensa hautajaisilta, vainajilta, menetyksiltä, kehystää niistä kiiltokuvan jolla kuoleman saa lapselle abstraktiksi, Legoilla rajattavaksi asiaksi.

Suruvalittelunsa äiti esittää kankein ja kohmeisin sanoin, adressi on kirjoitettu liioitellun huolellisesti rystyset valkoisina, tyhjillä sanoilla, koska täydempiä sanoja ei ole. Äiti halaa pidättyväisesti, sanoo

myöhemmin te saatte olla yhdessä,

vaikkei usko siihen. Mutta tämä on äidin näytelmä, eikä silloin ole pakko puhua totta. Hautajaisten jälkeen äiti sulkeutuu pesuhuoneeseen ja pehmustaa sen juoksevan veden äänellä. Äiti käpertyy pieneen tilaan jonka voi tarkasti rajata katsellaan, jonka voi hallita jokainen kulma kerrallaan.

Silloin käsikirjoittajat ovat lakossa, ja näytelmä etenee omalla painollaan.


lauantai 10. marraskuuta 2012

Satayksitoista



Lompakko ei mahdu enää kiinni, sen vetoketjun väliin tarttuu ohutta ja liukasta kuittipaperia, jota äiti on sullonut koko lompakon täyteen. Äiti istuu ravintolan pöydässä ja odottaa laskua,  avaa lompakkonsa, tyhjentää jokaisen kuitin pöydälle, käy ne läpi yksitellen. Yksi kerrallaan äiti avaa taitellun mytyn, lukee sen läpi, rekisteröi ostaneensa hammasharjan, villalankaa, kenties paketin teetä ja nenäliinoja, ei kuitenkaan kahvia, sanomalehtiä tai hiustenhoitotuotteita.

Äiti rutistaa kuitin pieneksi palloksi, pudottaa sen tyhjän lautasen päälle, pudottaa sen likaisen lautasen päälle kastiketahrojen ja riisin joukkoon. Äiti säästää vain ne kuitit, jotka ovat sairautta tai lääkkeitä. Vain ne äiti säästää, lukee läpi

minä muistan tämän,

ja taittaa ne siististi kahtia, pisimmät vielä toisen kerran, sulloo ne takaisin lompakkoonsa. Eikä lompakko mahdu vieläkään kiinni, sen vetoketjun väliin tarttuu ohutta liukasta kuittipaperia, todisteita siitä että tämä on aivan totta.


perjantai 9. marraskuuta 2012

Satakymmenen



Äiti istuu sinisessä nojatuolissa, kangas on karhea, mutta tuttu. Äiti istuu tässä, tapaa psykologin niin kuin tapaisi tuttavan kahvilassa, kahden ihmisen välissä yksi pöytä, ja sanoissa pinnallisuus joka antaa luvan olla kevyt. Äiti puhuu asioista jotka pysyvät pinnan päällä, kelluvat kuin itsestään, siitä mitä on olla hän ja tässä, siitä kuinka hiekkainen oli tie, bussin aikataulusta, kirjahyllyn päälle sataneesta pölystä.

Se kaikki muu, raskaampi, pinnan alle painuva, se perusta jonka päälle äiti rakentaa itsensä, jää hiljaisuuteen. Keräämään ympärilleen laastia, luonnonkivien kulmikkaita lohkareita, graniitin harmaan pinnan. 


torstai 8. marraskuuta 2012

Satayhdeksän




Äiti muistaa hyvin jokaisen lauseen, jonka hän on puhunut itsensä löytämisestä. Hän muistaa piinallisen hyvin jokaisen kerran, jona hän on maininnut sen, kuinka

tärkeintä on tietää missä itse on.

Ja kaikkien näiden kirjaimien jälkeen, niiden muodostamien sanojen, kaikkien vuosien jälkeen äiti huomaa yhtäkkiä kadottaneensa itsensä kokonaan. Vaikka äiti kääntää päänsä heti, hän ei ehdi nähdä merkkikivien jonoja ennen kuin merivesi huuhtoo ne mukanaan, hän ei ehdi nähdä leivänmurujen polkua ennen kuin rastaat laskeutuvat maahan, ja syövät polun puhtaaksi.

Ympärillä on pelkkä leikkaussalien avaruus, eikä vihjettä siitä missä suunnassa on ovi josta kulkea sisään ja pois, eikä seinillä peilejä joista nähdä kuka äiti oikein on.   

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Satakahdeksan



Äiti suorittaa itselleen inventaarin, ja toteaa menettäneensä yöunensa, samoin kuin uskonsa tulevaan ja sairaalasarjoihin, lisää sivulauseeseen uskon näihin olleen ennestään jo heikko, toteaa saaneensa valkoisia raitoja hiuksiinsa ja silmien alle hennot viivat, myöntää että näin kävisi joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin.

Hän toteaa saaneensa arven vasempaan sääreensä, kesäkuussa ennen syksyä, talvea ja seuraavaa kevättä, hahmottaessaan etäisyyden väärin ja lyödessään jalkansa sairaalasängyn laitaan. Hän huomaa saaneensa selkäänsä notkon ja ryhtinsä huonoksi, lihaksensa  luonnottomaan jännitteeseen, sillä kukaan ei muistanut kertoa, että jos taipuu vaan ei katkea, on vaarana jäädä pysyvään kaareen.

Hän toteaa saaneensa valokuvia, joita lapsi ei halua itse nähdä, ja äiti katsoo vain silloin kun on riittävän ehjä tai riittävän surullinen, hän toteaa saaneensa lapsensa satoihin papereihin, saaneensa arkiston ja lääkekaapin, joka on täydempi kuin yksikään muu kodin kaapeista. Hän toteaa kadottaneensa itsestään suuren osan, mutta löytäneensä tilalle uusia sanoja, ystäviä joiden edessä on valmiiksi riisuttu paljaaksi kaikesta, uuden aikaa säästävän tavan kirjoittaa oman nimensä papereihin, postikortteja sairaalaan ja lapsen syntymäpäivänä sairaanhoitajien tilaamaa kakkua, otteen vieraaseen kaupunkiin ja tämän kaiken, näiden sanojen upottavan pinnan. 


tiistai 6. marraskuuta 2012

Sataseitsemän



Kun äiti katsoo itseään peilistä, hän näkee tämän. Etäisesti tutulta näyttävän ihmisen, jonka kasvoille on piirretty sairaalan pohjakaava syvillä uurteilla, jonka silmien mustat renkaat säästävät itkun ja maskaran vaivan. Hän näkee parkkiruutujen valkoiset raidat hiuksissaan, valkoisella iholla heijaste hoitajien ja lääkärien vaatteista, viivaksi piirtynyt suu kuin statusrivi epikriisin ensimmäisellä sivulla. Äiti näkee otsassaan jäljen, lääkärin nimi ja sairausvakuutusleima, sairaalan nimi, äidin nimeä ei ollenkaan.

Ja kun äiti kulkee kadulla niin kuin ihmisillä on tapana, hän lähes huomaamattaan vilkaisee näyteikkunoista heijastustaan, vilkaisee kauppojen peilejä ja vesilammikoiden pintoja, kuinka näkyvä tämä leima on, onko se olemassa muillekin. Eikä äiti ole aivan varma siitä, tahtooko hän piirtää ympärilleen huutomerkin vai kaarisulkeet, tulla nähdyksi vai kadota kokonaan.


maanantai 5. marraskuuta 2012

Satakuusi


Äiti seisoo meriveden äärellä, ja ankkuroi itsensä kalliokiviin. Porautuu, työntyy kallion sisään saadakseen itselleen perustan, joka ei särähdä oikukkaissa tuulissa. Kuuluu

jytum, jytum, jytum,

kun kallioon työntyy antureita joiden varaan kaikki rakentuu. Äidin käsissä on raskaus, joka takertuu kiinni painovoimaan, vai takertuuko painovoima äitiin, äiti ei pysty erottamaan.  Lapsi kävelee kaksi askelmaa maanpinnan yläpuolella, varpaat vaivoin maata hipaisten. Hänellä on sievät kädet, keveät, kuin linnun laulu iltapäivän verkkaisissa hetkissä. Pitkät ja sirot sormet,  vailla ankkureita ja painovoimaa. Lapsen käsi on kaunis pidellä, hento. Ne ovat kädet, joilla silitetään kasvoja, joilla peitetään suu kun kuiskaillaan muilta salattuja kauniita lauseita rakastetuille. Ne eivät ole äidin kädet. Tuulen hiertämät, raskaat kädet, joilla tartutaan kiinni, joilla pidetään maisemaa paikoillaan.

Lapsi ei tarvitse painovoimaa, äiti ei muuta olekaan kuin näkymättömiä säikeitä kiskomassa takaisin kamaraan, sillä äiti ei uskalla enää lentää. Jossain on peilityyni, eikä äiti huomaa kuinka lapsi tanssii hänen ympärillään, katkoo äidin ankkurit, leikkaa säikeet poikki, tarttuu äidin helmaa ja aikoo nostaa heidät molemmat ilmaan.



sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Sataviisi


Oletko sinä minun äitini aina,

lapsi kysyy hämmästyneenä.

Oletko sinä minun äitini silloinkin, kun minä olen vanha enkä enää lapsi ollenkaan,

lapsi kysyy ja äiti vastaa vakavalla nyökytyksellä, vahvistaa olevansa niin kauan kuin on mahdollista ja vielä sen jälkeenkin.

Oletko sinä tosissaan minun äitini silloinkin, kun sinä olet kuollut tai minä,

lapsi kysyy ja äidin solmu kiertyy tiukemmalle vatsanpohjassa, perhosten armeija lehahtaa yhtäaikaiseen lentoon, lentoon joka loppuu kesken nousukiidon, satojen perhosten armeija joka tippuu kuivana ja hauraana äidin aavikon pohjalle.

Olen minä, olen minä ihan aina,

äiti vastaa kokonaisella lauseella, vaikka ääni on perhosten pölystä paksu ja karhea.


lauantai 3. marraskuuta 2012

Sataneljä


Päivien rytmi on katkonainen, nyt kun sitä ei leikata väkivalloin sairaalan tahtiin. Niille on löydettävä kokonaan oma pulssi, joka ei ole riippuvainen laitteista  tai toimenpiteistä, joka ei lue mustin painokirjaimin osaston seinällä, värikkäässä kartongista, päällä nallejen kuvia. Ja päivien kuluessa ihon muisti löytää uusia kiintopisteitä, kuinka avata oman kodin ovi, klik, kuinka nukkua omien lakanoiden keskellä, kuinka sulkea ikkunat, klik, tai jättää ne auki, kuinka jättää ne auki ja kuulla tien humina ja linnut, kuinka katsoa ikkunasta ulos näkemättä sairaalan pihaa, parkkipaikka on vain etupihan sepeli ja siinä yksi auto, jos lainkaan.

Ja hiljaisuus, joka on hetkittäin vaikea kestää, vailla infuusiopumppuja ja hälyttimiä, viereisen huoneen huutavaa lasta tai päivystävän lääkärin kuivaa virkayskää, hiljaisuus ja yksityisyys johon mieli ei tahdo sopeutua. Mutta tuoksut, steriili tuoksu joka häivähtää liikkeessä, se pysyy pisimpään. Se pysyy vielä silloinkin, kun nuoremman kirurgin kasvot sekoittuvat naapurin kasvoihin, kun vanhemmat kirurgin kasvoissa on utu, kun äiti ei muista oliko asia näin vai pelkkä muistikuva, kun lääkärin villainen polvipituinen hame kadottaa karheutensa, eikä kukaan kulje koputtamatta ovista sisään.


perjantai 2. marraskuuta 2012

Satakolme



On kotiinpääsy, jota on kaivattu ensimmäisestä päivästä lähtien, on lupa jota on odotettu, jonka vuoksi on käyty kauppaa uskontojen kanssa, jonka vuoksi on tingitty jumalten kanssa, jokaisen jonka keksii, voi kuvitella, muistaa, luoda uuden. Te olette täysi-ikäisiä, te tulette toimeen omillanne, teillä on siivet, lentäkää, menkää.

Äiti potkaistaan alas oksalta, ei äiti ole lintu, ei hän osaa lentää, ei hän tahdo oppia. On lupa lähteä, vaade siitä, mutta äidillä kysymys:

kuinka minä selviän tästä kaikesta, kun elämälläni ei ole enää sairaalan seinien rajoja, ja todennäköisyydet vyöryvät päälleni jokaisesta ilmansuunnasta?

Todennäköisyydet vyöryvät jokaisesta ilmansuunnasta, äiti on suojaton niiden edessä, sillä suojamuureja ei enää ole.



torstai 1. marraskuuta 2012

Satakaksi


Psykologi katsoo äitiä, sanoo

sinä totut tähän, sinä hyväksyt tämän

mutta äiti ei tiedä mitä vastata, sillä hän ei tahdo. Hän ei tahdo on lauseena riittävä, hän ei tahdo hyväksyä tätä eikä hän tahdo ymmärtää, hän ei tahdo tottua, sillä tottumus on turtumusta ja turtumukseen ei mahdu värien kirjoa.

Tästä tulee sinulle normaalia,

psykologi sanoo,

tämä on normaalia.

Äiti katsoo verhojen kuvioita, niissä samat lehdet vihertävät kuukaudesta toiseen. Äiti elää näytelmässä, jonka vuorosanat ovat ennalta kirjoitettu, jossa ihmiset reaktiot ja surun kaava ovat matemaattisia, johdonmukaisia, hallittuja kaiken kaaoksen keskellä. On ensimmäinen askel, toinen, niitä seuraa kolmas ja neljäs, on kriisi ja sen hallitut vaiheet. Äiti ei tunne näitä yhtälöitä, ei niiden lohdullista muuttumattomuutta.