keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Satayksi


Äiti katselee tätä huonetta, joka on heidän muttei kuitenkaan, jossa on ovi ja ikkunat mutta joita ei saa avata ja sulkea niin kuin itse tahtoisi, joita ei voi lukita. Ikkunoita on kahdella seinällä, toisista näkee ulos ja puiden latvoja, toisista näkee käytävän ja käytävällä kulkevat ihmiset, hoitajat jotka ohi kulkiessaan heiluttavat lapselle ja lapsi hihkuu.

Ja kun äiti kävelee eläintarhaan, lapsi rattaissaan ja kädessä juomapullo, taivaalla kuuma aurinko, hän näkee itsensä näiden eläinten katseissa, niiden veltossa tavassa olla, niiden näyteikkunoista joissa suojaan hakeutuminen ei auta. Äiti painaa otsansa vasten terraarion lasia ja katsoo raidallista käärmettä joka solmii itsensä suojaan. Äiti painaa kätensä vasten tiikeriaitauksen seinämää ja katsoo eläimen apaattista villaa, raskasta hengitystä joka liikuttaa sen kylkiä.

Kuinka lähelle tarhattua eläintä ihminen muuttuu silloin, kun hänellä ei ole kotia, ovea jota sulkea, verhoja joita laskea suojaksi katseilta. Kuinka lähellä vangittua eläintä ihminen voi olla,  kun ympäristöstä riisutaan fotosynteesi, ja se kaikki mikä on meille luonnollista.




tiistai 30. lokakuuta 2012

Sata


Äiti lukee kirjoja, joissa kerrotaan menetyksistä ja peloista. Äiti lukee kirjoja, joiden loput ovat onnettomia ja lohduttomia, joiden tunnelataus saa äidin oksentamaan osaston neliömetrin kokoiseen vanhempien vessaan.

Neliömetrin kokoiseen vanhempien vessaan,

eikä äiti ole ennen tiennyt että on olemassa vanhempien huoneita, että on olemassa vanhempien kahvikaappi, että on olemassa vanhempien wc-tilat ja hyvässä tapauksessa vanhempien suihkutilat, vanhempien tuolit ja vanhempien vierailuajat, ajat jolloin vanhemmat saavat nähdä lapsensa, jolloin heidän annetaan viettää aikaa sängyn vieressä, jos tilaa ei tarvitse kukaan muu. Että on olemassa vanhempien kahvikassa, vanhempien huoneen nurkassa kirjaston kirjoja ja viikkolehtiä, sarjakuvia ja televisio, ruokaa ja keksipaketti, vanhempien jääkaappi. Että on tällainen miniatyyrimaailma joka imitoi todellista, joka lähes onnistuu siinä jos kukaan ei kävele ovesta ulos, jos kukaan ei yritä paeta todellisuuteen, jos kaikki pysyvät täällä turvallisten rajojen sisällä.

Ja siksi, siksikin, äiti lukee kirjoja joissa kerrotaan menetyksistä ja peloista, lohduttomista ja toivottomista lopuista, lukee koska silloin kyse on vain tarinoista paperilla, koska silloin äiti voi teoriassa lopettaa lukemisen, kuuntelemisen, kaikkien näiden vanhempien tarinoiden keskellä, kaikkien näiden ihmisten keskellä.




maanantai 29. lokakuuta 2012

Yhdeksänkymmentäyhdeksän


Äiti matkustaa junassa, ja ymmärtää yhden sekunnin sisään kaiken tämän;

minun arpeni eivät näy muille, he eivät tunne tätä spriin ja glyseriinin tuoksua, jonka minä haistan itsessäni edelleen. He eivät tiedä mitkä sanat ovat virrassani tiheimpinä.

Tämä maailma jonka äiti näkee on omansa, ja niin erillään. Niin erillään ettei äiti näe, kuinka vähän se eroaa siitä, mitä muut näkevät, kokevat. Niin erillään, ettei äiti näe kuinka lähellä ovat toisten ihmisten ihot.

Heidän arpensa eivät näy minulle, mitkään niistä, ne peittyvät vaatteiden alle, kohteliaan roolin alle, tämän kuvan jonka itsestämme annamme muiden keskellä.




sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Yhdeksänkymmentäkahdeksan


Äiti kirjoittaa säikähtäen kirjeen, sanoilla joita ei uskalla sanoa ääneen, jotka hädin tuskin uskaltaa nähdä, jotka ryöpsähtävät kuin valtava putous, ennen kuin äiti ehtii pudottaa kynän kädestään. Koska niin äiti tekisi, jos ehtisi, pudottaisi kynän, ei, vaan heittäisi sen huoneen kauimmaiseen nurkkaan, lipaston taakse, kohtaan jonne pölynimuri ei yllä, eikä äidin käsi, kohtaan jonne kertyy pölypalloja ja kaikkein pienimpiä Lego-osia. Heittäisi kynän pois, ennemmin kuin kirjoittaisi näitä sanoja, jotka tulevat lupaa kysymättä pitkinä jonoina,

entä jos sinä et selviä, entä jos minä en selviä, entä jos sinä kuolet enkä minä selviä siitä, entä jos ei ole mitään muuta, entä jos sinä selviät mutta minä en.

Äiti katsoo paperia, omien sanojensa jälkeä, rutistaa paperin vapisevin käsin, polttaa sen tiskialtaassa mustaksi haperoksi kasaksi, polttaa ja kuulee palohälyttimen huutavan. Polttaa paperin, mutta näkömuisti ei anna anteeksi.

Entä jos sinä kuolet, ja minä muistan lopun elämääni, että sitä minä juuri pelkäsin.




lauantai 27. lokakuuta 2012

Yhdeksänkymmentäseitsemän


On ihmeellistä, kuinka suuren luottamuksen toiset löytävät korkeampaan voimaan. Äidille sairaalan todellisuus, tämä kaikki, on todistus siitä, että sattumalla on suurempi voima ja värien kirjo kuin yhdelläkään uskolla, että mikään luoja tässä maailmassa ei voi olla niin kaikkivoipainen kuin Epätodennäköisyys.

Ja tämän äiti tahtoisi sanoa, kuunnellessaan toisten äitien ja isien puhetta siitä, kuinka tässä juuri on heidän elämälleen luotu uusi tarkoitus ja lohtu. Tämän äiti haluaisi sanoa,

eikö olekin hämmentävää nähdä tämän kaiken epäjohdonmukaisuus ja järjettömyys, ja se kuinka tiiviinä osat asettuvat paikoilleen. On niin hämmentävää nähdä, ettei tätä mitään ole kirjoitettu ennalta, ja silti rytmi on täydellinen, katkeamaton, juuri niin kuin kuuluisi olla.




perjantai 26. lokakuuta 2012

Yhdeksänkymmentäkuusi


Äiti katsoo kirkon eteisessä olevaa pöytää, sen päälle aseteltuja postikortteja, kirjoja kirkon historiasta, kirkon nimikkokahvia ja ruskeaan paperiin käärittyjä makeisia. Hän suoristaa korttien epätasaiset pinot, jokaisen niistä, poistaa pinosta tähden sakarat.

Pöydän reunalla on kirstu,

äiti sanoo mielessään, vaikka kirstu on ennemminkin muovinen keräysrasia, joka on ohuella kettingillä kiinni pöydässä, eikä äiti ole varma siitä luottaako uskonto ihmisessä hyvään vai pahaan.

Hän katsoo kirstun vieressä lappua ”maksa tähän”, näkee mielessään asetelman. Maksa tähän, pöydän vasemmalle etureunalle, sydän tuossa keskellä ehkä, kahden korttipinon välissä, kumpaankin takakulmaan yksi munuainen, haima lähellä nimikkokahvia ja ruskeissa käärepapereissa pienen pieni perna. Eikä äidistä ole löytämään lohtua tai vastauksia uskosta, sillä äiti on pelkkää biologiaa ja geologiaa, merenpohjia ja verisuonien verkostoa.




torstai 25. lokakuuta 2012

Yhdeksänkymmentäviisi


Kun äiti istuu ystävänsä häissä, hän puhuu Jeesukselle, muttei saa vastausta. Hän ei ehdi seurata vihkiseremoniaa, se on varmasti kaunis ja morsian toivoa täynnä niin kuin tässä vaiheessa kuuluukin olla,  ja äidillä keskeneräisiä asioita pyhiensä kanssa. Ja äiti keskittää ajatuksensa, hän ajattelee ajatuksensa perään huutomerkin,

sanovat että jos yksi jumala hylkää toinen ottaa huomiinsa, entä jos ei ole ensimmäistäkään, mitä sitten,

hän ajattelee ajatuksensa teräväreunaiseen puhekuplaan, Jeesus on hiljaa, äiti kirjoittaa repliikkinsä paksummalla tussilla,

ne väittävät että sinä vastaat!!

mutta Jeesus on jalopuuta ja hiljaa silmät alistuneesti alaspäin luotuna, suupielissä hapan kaari kuin keski-ikäisellä naisella. Ja äiti tuijottaa Jeesusta, tuijottaa kunnes kuulee valintaäänen ja raksahduksen ja vastauksen,

haloo, Jeesuksella Juudas puhelimessa.




keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Yhdeksänkymmentäneljä


Rystyset ovat valkoiset, sormet puristuvat tiukkaan otteeseen joka ei tahdo aueta itsestään, otteeseen josta tulee kivuliaan pysyvä. Harja on kuin kiveä, se repii ikenien rajan punaisille pisaroille, äiti painaa, painaa, painaa, äidin voimat keskittyvät kaikki harjaan. Tämä pehmeä tuottaa kipua, se on totta ja todellista, punaiseksi värjäytyvä vaahto todiste siitä, että äiti on edelleen elollinen.

Äiti katsoo itseään silmiin, väistämättä, katsoo ja hymyilee irvikissan poissaolevaa hymyä, tarkentaa katseensa lohjenneisiin reunoihin, tarkentaa katseensa hiustakin hienompiin halkeamiin. Nämä äiti puree rikki nukkuessaan, kuinka vahva hänen täytyykään olla murtaakseen nämä, kuinka vahva täytyykään olla hajottaakseen jotain niin kovaa rikki, hajottaa jotain ilman että kukaan edes näkee palasia.

Äidin leuat ovat kiveä ja kalliota, rautaa, eikä hänen suunsa tahdo aueta aamuisin. Leuoissa on tanssineen vartalon jäykkyys, niissä on pingoittettujen lihasten kireys. Ja äidin leuat tanssivat, tanssivat kun äiti nukkuu, tanssivat ja äidin uni soittaa musiikkia joka on kuin kynnet vasten liitutaulua, kuin haarukan kirkaisu vasten posliinia.




tiistai 23. lokakuuta 2012

Yhdeksänkymmentäkolme


Vaikkei ilmanpaine muutu, jokin muuttuu kuitenkin. Ei samalla hetkellä, ei, muutos ei tule pysähtyneestä hengityksestä vaan sen jälkeen tulevasta tihentyneiden hengitysten joukoista, siitä että jokainen kulkee varpaillaan, kukaan ei hengitä syvään ja täydesti,

sillä nyt on kohdattu tämä mitä pelätään, vanhempien pelko menettämisestä, lääkärien pelko epäonnistumisesta, samaan lauseeseen mahtuva kiitollisuus ja suru. Keskeneräisten huokausten sarjat täyttävät osaston käytävät.  Tyhjä ilma ei ole koskaan ollut yhtä tarkka nähdä.




maanantai 22. lokakuuta 2012

Yhdeksänkymmentäkaksi


Hämmentävintä on huomata, ettei ilmanpaine muutu vaikka viereisessä huoneessa joku lakkaa hengittämästä. Ettei sähkömagneettinen säteily nouse iholla havaittavaksi piikiksi, vaikka viereisessä huoneessa jonkun sydän lakkaa lyömästä.

Kaikkein hämmentävintä on todeta, ettei suru syö itseään läpi seinien, etteivät kellon viisarit pysähdy havaittavaksi hetkeksi, ettei aikajatkumo tee pientä notkahdusta, ei vaikka viereisessä huoneessa joku vetää viimeistä kertaa happea keuhkoihinsa, verisuoniinsa, sydämeensä, ja sen jälkeen mitä,

ehkei mitään tai sitten kuitenkin jotain.

Niin hämmentävää on huomata, ettei äiti kuule sitä ääntä, joka kaikuu viereisessä huoneessa niiden sisällä, jotka vielä hengittävät, pitäen sylissään sitä joka enää ei.




sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Yhdeksänkymmentäyksi


Äiti avaa ikkunan, istuu ikkunalaudalla ja nojaa selkänsä karmiin. Ulkona tuoksuu nuotio, ja heinäkuun loppu. Lokkeja on paljon, niillä on  kaupunkilaisen röyhkeys ja itseluottamus, ne tekevät syöksyjä lähelle ihmisiä, äiti tietää sen vaikkei näe nyt ketään, ei näe mutta kuulee kuinka viereisen talon pihassa puhutaan ja nauretaan, huudetaan ja volyymi nousee lokkien syöksyjen tahdissa.

Meri on niin lähellä, että sen voi haistaa, suolaisen ja leväisen tuoksun, joka on yhtä aikaa tunkkainen ja raikas. Meri on niin lähellä, ettei sitä voi nähdä puiden latvojen takaa, se katoaa horisontin alle. Meri on niin lähellä, että on kuin olisi lomalla, iho ruskettuu vesipisaroiden heijastaessa auringonvaloa, poskien iho kiristää.

Kaupunki on niin lähellä, ja silti illuusio siitä kuin olisi yksin. Jos äiti kurottaisi ikkunasta, hän ehkä näkisi sairaalan. Äiti sulkee silmänsä, ja hengittää syvään lapsuuden kesien tuoksua.




lauantai 20. lokakuuta 2012

Yhdeksänkymmentä


Äiti teroittaa ensimmäinen puuvärin. Toisen, viidennen, kolmannenkymmenennen, jokaisen. Äiti teroittaa koko laatikollisen värejä, kunnes peukalossa on aristava rakko. Sen jälkeen äiti teroittaa vahaliidut. Kun äiti on teroittanut vahaliidut, hän teroittaa lyijykynät. Kun äiti on teroittanut lyijykynät, hän kokeilee läpi jokaisen tussin. Kun jokainen tussi on kokeiltu, äiti testaa kuulakärkikynät. Sitten äiti muistaa pöytälaatikon pastellikynät, ja teroittaa nekin. Hiilikynät ja akvarellikynät. Timpurinkynät hän veistää teräviksi, ne eivät sovi teroittimeen.

Äiti lajittelee kynät lajien sisällä sävyittäin, lyijykynät kovuuden mukaan. Lopuksi hän ottaa käteensä paksun mehiläisvahaliidun, mustan, pigmenttipitoisimman. Hän piirtää sillä mustan ympyrän, värittää sen kokonaan mustaksi otteella joka jättää nivelet aristaviksi. Muiden kysyviin katseisiin hän vastaa,

tämä on taideterapiaa, piirsin oman huumorintajuni. Vaan sanokaa, onko tämä riittävän musta?




perjantai 19. lokakuuta 2012

Kahdeksankymmentäyhdeksän


Lapset istuvat sairaalan puistossa, ja leikkivät sairaalaa todeksi, leikkivät sen joksikin sellaiseksi, jonka voi ymmärtää maku- ja tuntoaistillaan. Äiti istuu suuren lehmuksen alla,  suojassa pistävimmältä auringolta, ja katselee lasten leikkiä. Katselee sitä,

kuinka yksi lapsista makaa maassa, katselee kahta muuta lasta jotka kiinnittävät häneen tippapullon, jotka kiertävät hänen jalkaansa sideharson, jotka kiinnittävät hänen rintakehäänsä ekg-anturit, varpaaseen saturaatiomittarin, ottavat neulattomilla neuloillaan näytteen hänen kyynärtaipeestaan, kuuntelevat hänen sydämensä muovisella stetoskoopilla, leikkaavat hänen vatsansa auki muovisella lastalla, ompelevat sen kiinni kengännauhoilla, mittaavat hänen verenpaineensa mittarilla jonka viisari lentää ratansa ympäri koskaan pysähtymättä, laskevat hänen kasvoilleen maskin, korjaavat hänet kokonaiseksi ja ehjäksi,

vieressään sairaanhoitaja Dinosaurus ja anestesiologi Muovikäärme. Ja kun äiti katsoo tästä perspektiivistä, lasten takana hiekkalaatikko ja keinut vasemmalla, taustalla pelkkiä puita ja kukkapenkkejä ja aita jonka takana liikenne. Kun äiti katsoo tästä perspektiivistä, on melkein kuin tässä olisi koti.




torstai 18. lokakuuta 2012

Kahdeksankymmentäkahdeksan


Lapsi istuu lattialla, kohdassa johon aurinko tähän aikaan päivästä paistaa muuta huonetta kirkkaamman ruudun.  Keskellä lattialankkuihin rajattua varjokuvaa. Tämä on normaalia, tämä on tavallista, tämä on kaiken keskellä tavallinen hetki, on kaksi hengittävää ihmistä eikä kummankaan keuhkoissa rautaa, ei kummankaan keuhkoissa koneita, ei kummankaan suonissa muovisia kanyyleiden päitä.

Äiti painaa tämän hetken mieleensä, siristää silmänsä ja valottaa kuvan, jonka vannottaa itsensä muistamaan. Vaikka tietää, tietää aivan hyvin että tämäkin hetki katoaa, tämänkin hetken hän unohtaa. Vaikka tietää aivan hyvin, ettei tavallisiin hetkiin kykene tarttumaan.




keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Kahdeksankymmentäseitsemän


Äiti saa kirjeen, jossa puhutaan armosta. Hyvillä teoilla ei ole merkitystä, siinä kerrotaan, vain uskossa on armahdus ja toivo. Äiti kirjoittaa kirjeen perään kysymysmerkin,

missä toivo jos hyvällä ei ole merkitystä, mihin uskoa jos hyvään ei.

Muttei saa vastausta koska uskossa ei esitetä kysymysmerkkiin päätyviä kysymyksiä, vain sellaisia jotka aloitetaan pyytäen anteeksi ja lopetetaan kolmeen pisteeseen. Äiti puristaa paperin kuivaksi kulmikkaaksi mytyksi, näyttää lapselle,

katso, tein origamirantapallon,

lapsi nauraa, nauraa äidille armahduksen johon äitikin voi uskoa.




tiistai 16. lokakuuta 2012

Kahdeksankymmentäkuusi


Äiti on kaksikymmentäkuusivuotias, ja ensimmäinen hänen hiuksistaan menettää värinsä. Se ei haalistu, ei harmaannu. Ei. Vaan tyylipuhtaasti se menettää kaiken, antaa kaikkensa, jokaisen pienimmänkin pigmentin hiukkasen. Sillä hetkellä kun äiti huomaa sen, ei kuulu

kkrraakk,

mikään ei nitkahda, eikä äiti ole pudota raiteeltaan. Mutta sillä hetkellä äiti alkaa tarkkailla muita äitejä, äitejä joiden ikää ei voi enää nähdä heidän kasvoistaan, silmistään, hiuksistaan. Vain tummiin hiuksiin raidoittuvaa valkoista. Äitejä, jotka ovat tyylipuhtaasti menettäneet kaiken, antaneet kaikkensa, jokaisen pienimmänkin pigmenttihiukkasen. Miksi surun väri olisi musta, nyt kun heistä kaikista on tulossa niin puhtaanvalkoisia.








maanantai 15. lokakuuta 2012

Kahdeksankymmentäviisi


Kun äiti sanoo ensimmäisen merkityksellisen sanan psykologin edessä, on kuin ei enää voisi hiljentyä. On kuin sanoissa olisi loputon ketjusilmukoiden lenkki, toisen alku kiertyneenä lävitse toisen lopun. Ja äiti sanoo sanoja, joita ei tahdo ajatellakaan, sanoo asioita jotka ovat enemmän oksennuspalloja, kuin puhetta. Oksennuspalloja, jotka ruokkivat vain itseään, kuvaan ei mahdu elinvoimaisesti huutavien linnunpoikasten pesuetta.

Psykologi on hiljaa, eikä äiti voi katsoa häntä silmiin tälläkään kertaa. Eikä äiti voi katsoa häntä silmiin, sillä hän pelkää että katseessa näkyisi tämä;

tiedätkö sinä kuinka paljon minä vihaan sitä, että muiden edessä minun on näytettävä kuinka heikko oikein olenkaan.





sunnuntai 14. lokakuuta 2012

Kahdeksankymmentäneljä


Äiti kuulee koputuksen ikkunalasissa, morsetuksen pitkin lasin jännitteistä pintaa,

kop, kop, kop

Kun äiti kääntyy katsomaan, hän näkee pienen linnun ikkunan pellillä, tunnistaa sen västäräkiksi pyrstön  jatkuvasta heijauksesta, harmaan, mustan ja valkoisen kirjosta. Pikkulintu ikkunan takana tietää kuolemaa, mutta äiti ei muista kenen, jonkun kaukaisenko vai hänen joka linnun näkee. Lintu joka katsoo äitiä, äiti joka katsoo lintua, lähes äänetön hetki, hetki jona kuolema on kevyt ja untuvia täynnä.




lauantai 13. lokakuuta 2012

Kahdeksankymmentäkolme


Huonekasvit kuolevat yksi toisensa jälkeen, sillä kukaan ei kastele niitä. Ne kuolevat niin erilaisin tavoin, niin lukemattomin tavoin. Toiset kuihtuvat varrestaan, toisista tulee vaaleita ja hauraita, toiset kuivuvat tummanruskeiksi, kuin palaneeksi paperiksi. Leikkokukat varistavat terälehtensä pöydille, heteensä ja eminsä, kihartavat lehtensä ja muuttavat värinsä, ruskeassa vedessä tahmea tuoksu. Kukkasipulit kuivuvat ontoiksi ja kevyiksi, traakkipuiden varret täynnä tyhjää, yhtä tyhjää kuin palmujen painottomat varret.

Vain enkelinsiipi kukkii, kukkii kerta toisensa jälkeen varsi vaaleanpunaisesta raskaana, vaikkei sitäkään kastele kukaan ennen kuin lattia on täynnä kuihtuvia, ketunleivältä maistuvia kukkia. Sairaalassa kukat ovat aina valtavia, suuria. Ne ylettyvät kattoon asti, elinvoimaisina ja lehtivihreää pursuillen. Vaikkei äiti näe koskaan kenenkään kastelevan niitä.




perjantai 12. lokakuuta 2012

Kahdeksankymmentäkaksi


Sairaala on kulttuurihistoriallisesti arvokas, ja siksi tila johon ei sovi kajota harkitsemattomin elein, tila johon ei sovi kajota ilman asianmukaista hakemusproseduuria, laissa hyväksi katsottua valituskanavaa sekä -aikaa huomioon ottaen.

Sairaala on kulttuurihistoriallisesti arvokas tila, siksi sen ikkunoista puskee talvisin kylmää viimaa, siksi sen huoneet ovat ahtaita ja käytävät sokkeloisia, ja vanhemmat juuri niin eksyneitä kuin he näyttävät olevan. Siksi sen ikkunoihin paistaa kesällä aurinko kuumana, siksi huoneista tulee tukahduttavia pätsejä.

Äidin paita liimautuu kiinni ihoon nihkeänä kalvona, hän kuivaa otsansa karkeaan, harmaaseen käsipyyhkeeseen. Äiti piirtää lapselle kissan ja koiran, vahaliitu on liian lämmin ja pehmeä, se taipuu sormien lujassa puristuksessa. Äiti taittaa liidun kaksinkerroin, se taipuu, muttei katkea. Taipuu vaivatta kaksinkerroin muttei katkea. Äiti heittää vahaliidun pois, hänellä ei ole käyttöä näin ilmiselville vertauskuville.




torstai 11. lokakuuta 2012

Kahdeksankymmentäyksi


Illalla äiti laulaa lapset uneen, laulaa talon uneen joka on sikeä ja levollinen. Hiljainen laulu kulkee nurkkien kautta lattian villakoiriin, lipaston alta verhojen poimuihin. Äiti laulaa kaaoksen pois, selättää sen, suorittaa tehtävänsä kiitettävin arvosanoin ja rajaa kodin muuttumattomaksi, turvalliseksi. Sängyssä äiti tuijottaa kattoa, kuuntelee kuinka isä nukkuu vieressä hyvän ihmisen helppoa unta,

hengitys, hengitys, hengitys,

jota ei tarvitse maanitella ja josta ei aamulla herätä krapulaisena. Nukahtamisen voi synkronisoida, unettomuutta ei.

Hengitys, hengitys, hengitys,

jonka tahtiin äiti kirii, kirii kuin pieni lapsi joka muuten saattaisi unohtaa hengittää.



keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Kahdeksankymmentä


Äiti katselee lääkäriä, ja ymmärtää yhtäkkiä tämän olevan paljon suojattomampi kuin hän itse koskaan. Äiti katselee lääkäriä, ja ymmärtää että lääkäri on samalla tavalla kaikkien muidenkin katseiden alla, luomi vasemman korvan alla, harmaantuneita hiuksia ohimolla

(joko nyt!)

paita jonka nappi on lähes irti, pikainen arvio kengistä, lääkärin ilmeiden jatkuva tarkkailu. Reseptistä äiti lukee lääkärin etunimen, toisen nimen, kolmannen nimen, sukunimen, tietää tällaiset triviaalit asiat, oppii tuntemaan lääkärin kasvoilla vuorottelevat ilmeet,

nyt asiat ovat huonosti, ne ovat hyvin huonosti, hänen vasemman kulmakarvansa kaari taittaa paraabeliksi

tulkitsemaan äänenpainon,

oktaavien ja volyymin summa, siitä sen tietää, tietää kuinka vakavaa tämä on tai sitten ei ole,

tietää hänen huumorintajunsa, silmälasiensa mallin, milloin hän on kesälomalla ja kuinka ruskeaksi hänen ihonsa tulee auringossa, mikä hänen ammattinsa on.

Mutta äiti on vain lapsen äiti, etunimi joka unohtuu pian, sukunimi joka muistetaan lapsen kautta, rooli jonka hän omaksuu tässä tilanteessa. Eikä lääkäri tiedä, mitä äiti tekee.  Ja kun kesä on ohi, äiti on edelleen maidonvalkoinen, aristokraattinen vaiko vain valon unohtama.




tiistai 9. lokakuuta 2012

Seitsemänkymmentäyhdeksän


Henkilökunnan ruokalassa lääketieteen opiskelijat istuvat yhteisessä pöydässä, he ovat äidin ikäisiä mutta paljon nuorempia, heidän takkinsa näyttävät naamiaisasuilta. Opiskelijat innostuvat ystäviensä sairauksista, ystäviensä lasten sairauksista, näkevät jokaisen potilaan avoimena potilaskansiona ja mahdollisuuteen oppia, löytää, olla ensimmäinen neitseellisen epikriisin sivuilla. Opiskelijat istuvat edessään koivuinen tarjotin, lasissa vettä, lautasella lisukesalaatti ja välimerellinen kasvispaistos, yksi leipä, rukiinen, veitsi ja haarukka, jälkiruoaksi marjakiisseliä ja toinen lasillinen vettä.

Istuvat ja puhuvat empatiasta ja siitä, kuinka kohdata potilas ja potilaan läheinen, kuinka olla myötätuntoinen. Ja äiti kuuntelee viereisessä pöydässä, ei nouse ylös vaikka tahtoisi, ei sano vaikka tahtoisi, ei sano ettei kaipaa heiltä empatiaa tai myötätuntoa, ei kaipaa yhtään mitään muuta kuin sitä, että katsotaan silmiin kun puhutaan, katsotaan silmiin häntä ja lasta.

Lääketieteen opiskelijat puhuvat äänellä, joka vaivoin peittää heidän intonsa, kuin kevään ensimmäinen koulupäivä, kuin uusi selkäreppu ja teroittamattomat lyijykynät.




maanantai 8. lokakuuta 2012

Seitsemänkymmentäkahdeksan


Nuoremman kirurgin rinnassa on henkilöstökortti, jonka kuvassa kirurgi kuin paikoilleen jähmettynyt kala. Animaatiokala, koska se on kuin kesken lauseen yllätetty, eivätkä oikeat kalat puhu, eivät niin että äiti kuulisi tai kukaan muukaan. Delfiinit puhuvat, omalla kielellään, mutta ne eivät ole kaloja, äiti tietää sen kyllä. Nuorempi kirurgi on kuvassa yllätetty, ikuistettu suojattomana ja hämmentyneenä vieraasta roolistaan.

Äidin ei tarvitse ripustaa liepeeseensä korttia, mutta jos tarvitsisi, äitikin olisi siinä paikoilleen jähmettyneenä, kuin yllätetty kala, kuin puoliksi sulanut pakastesei, keskellä äidin pyöreät silmät ja silmien alla mustat renkaat. Mutta vanhempien nimet eivät ole relevantteja, ja kaikkien kasvoilla sama ilme, yhtä aikaa kysyvä ja vaativa, katse joka tahtoo vastauksia joita ei kestä kuulla.




sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Seitsemänkymmentäseitsemän


Äiti on törmäyskurssilla runouden kanssa, sillä äidistä on tullut kova ja särmäinen, kuutiomainen möykky jossa ei ole poetiikkaa vaikka arkkitehti sanookin muuta. Arkkitehdit ovat väärässä, rakentavat uutta uuden päälle, eivätkä ymmärrä että melkein paras on kun maailma pysähtyy, kaikkein paras on kun mikään ei enää liiku, mikään muu kuin aika ja sen ketjussa tulevat hapettumisreaktiot, korroosiot, eroosiot.

Äiti tarvitsee aikaa korrodoitua.

Äiti on törmäyskurssilla runouden kanssa, koska äidin sanoista on tullut äkkivääriä ja säikähtäneitä, koska äiti ei voi puhua sieluista ja rakkaudesta ilman kyynikkoa itsessään, eivätkä äidin säkeet pääty enää loppusointuihin. Äiti väistää katastrofaalista törmäystä viime hetkellä, pakenee saunan lauteiden alle piiloon, vetää päälleen peiton, tunkee korviinsa pumpulia. Viemäristä kiipeää sokeritoukka, se on äidille riittävän inhorealistista.  Sillä hän ei voi olla lyyrinen, ei juuri nyt.




lauantai 6. lokakuuta 2012

Seitsemänkymmentäkuusi


Kuinka vahvoilta toiset vanhemmat näyttävät, vaikka eivät sitä ole. Kuinka tyyniltä he näyttävät, vaikka eivät ole sitäkään. Heidän äänensä ovat tasaisia, kukaan ei huuda, jokainen puhuu selkeillä sanoilla ja katsoo suoraan silmiin. Vieterilelujen armeija, sellainen he ovat, äiti ja muidenkin äidit, silloin kun kulkevat sairaalan huoneissa ja puhuvat sairaalan asioita. He ovat yhtä vieraita näiden kuvien keskellä.

Kuinka rohkeilta he näyttävät, kokonaisilta. Ehjiltä, kestäviltä. Kuinka hyvin hekin osaavat piilottaa sisimpänsä. 



perjantai 5. lokakuuta 2012

Seitsemänkymmentäviisi


Äiti istuu nojatuolissa, se on sininen, kangas on karheaa, lääkärin silmämeikki on suttuinen ja hiuksissa valkaisun mustankarhea raja. Ja äiti miettii, että lääkärin hiukset ovat kuin mytty solmuista sisalia laatikon pohjalla, kuin hamsterin pesäheinät, kuin kuivaa vermiselliä. Jotain joka hajoaa pieneksi, hienoksi pölyksi jos  tulee kosketuksi. Äiti näyttää ihan ehjältä, lähes, koskettaa ei saa.

Lääkäri on kuiva, hauras ja kokolailla ehjempi. Äidissä pelkkää merivettä ja paksuja muureja.




torstai 4. lokakuuta 2012

Seitsemänkymmentäneljä


Äiti sammuttaa sairaalasarjan räikeät äänet ja kuvat, äiti sammuttaa television ja katsoo mustaa ruutua. Kun sairaalaa näytellään, on vain seesteisiä suuria tiloja tai jatkuvaa veitsenterää. Kun sairaalaa näytellään, kukaan ei joudu odottamaan, ei kukaan sellainen joka mainitaan nimeltä lopputeksteissä.

Mutta silloin kun sairaala ei ole näytelty, äiti tietää, silloin tilat eivät ole seesteisiä, aina on ääniä. Tilat eivät ole hiljaisia, eivät vaikka päivät rakentuvat odottamisesta, odottamisesta enemmän kuin mistään muusta. Odottamisesta, seuraavaan tutkimukseen, seuraavan toimenpiteeseen, seuraavaan iltaan, siihen että joku tulee ja puhuu.

Siihen että joku tulee ja kysyy, että joku tulee ja huomaa huutomerkin joka loistaa neonväreissä äidin yllä.




keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Seitsemänkymmentäkolme


Äidin ystävien uudelleenjärjestely alkaa lähes huomaamatta. Aluksi järjestys on kaoottinen, on vain väärän mallisia ja väärän kokoisia ystäviä, vain liian kulmikkaita tai niitä joista ei saa otetta. Ja vaikka äiti tietää, ettei hänestä ole nyt kenenkään ystäväksi, hän näkee kuitenkin tämän:

ihmiset kulkevat kiihtyvällä tahdilla, välejä ei ainoastaan jää, ne kasvavat huimaa vauhtia. Pian on pelkkää välimatkaa ja kappaleita, jotka etäisyydestä huolimatta hylkivät toisiaan, magneettiset navat ovat vaihtaneet paikkaa. Eikä äiti ole aivan varma, etääntyykö hän ystävistään vai ystävät hänestä. Ja äiti esittää tämän itselleen toteavana lauseena,

on välimatka jota ei jaksa korjata, on etäisyys jota ei pysty kirimään.

On vain ihmisiä, joiden kohtaamisesta tulee mahdotonta, juuri nyt ja monena hetkenä tämän jälkeen, lähes jokaisena.




tiistai 2. lokakuuta 2012

Seitsemänkymmentäkaksi


Äidin unessa tuoksuu sairaalalta. Hän tekee hiljaisen protestin, ja kulkee salaa aikuisten sairaalan käytäville, kulkee alas kellarikerrokseen ja sen pitkiin pimeisiin käytäviin, sokkeliin piilotettuihin reitteihin. Hän etsii liinavaatekaapin, ja varastaa sieltä itselleen asun, oikeaoppisen asun jossa ei kuulukaan viihtyä. Sukat, jotka ovat pelkkää putkea ja toisessa päässä sauma, alushousut jotka ovat pelkkää keinokuituista verkkoa. Samanlaista jota puetaan kuolleen lihan päälle ennen kuin se paistetaan. 

Äiti kiskoo päälle pyjaman, jossa on saattohoidon tuntu, työntää jalkansa tossuihin, joiden koko on väärä, miettii

kuinka moni näissä vaatteissa on kuollut.

Hän tekee olonsa yhtä epämukavaksi kuin se onkin. Aamulla äiti riisuu lapseltaan sairaalaan vaatteet, pukee niiden tilalle punaiset housut ja kirkkaan puuvillaisen paidan, nuuhkii ulkona kuivuneen pyykin tuoksua.




maanantai 1. lokakuuta 2012

Seitsemänkymmentäyksi


Onko tämän kaiken keskellä jossain lapsi? Jos on, äiti ei näe häntä, ei sellaisena kuin lapsi on. Lapsi on liian lähellä, eikä silloin voi katsoa sillä silmiin sattuu. Sattuu silmiin ja otsaan ja silmien taakse, takaraivolle ja rintakehään, sydänlihaksen ympärille, kylkiluihin ja hampaisiin.

Onko tämän kaiken keskellä jossain lapsi, jonka äiti osaa nähdä jonain päivänä, katsoa itsensä ohi ja nähdä lapsen, sen mitä on, millaista on?