sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Seitsemänkymmentä


Sopimus on sanaton, mutta tunnollisesti noudatettu. Äiti puhuu tapetin mallista, tavasta jolla valo taittuu ikkunasta sisään,

siinä on tietynlainen sävy tähän aikaan vuodesta, ja tähän aikaan illasta,  

kirjoista jotka nojaavat toinen toisiinsa hyllyssä. Ystävä puhuu kesäkurpitsan kitkerästä mausta, sähkölaskun suuruudesta ja siitä, kuinka kaunis on maisema joka ikkunassa näkyy, asioista joita on koettu vuosia sitten,

niin kuin silloin kerran kun, muistatko, silloin kerran kun menimme illalla saareen, muistatko?  

Ja kun kesäkurpitsoista on puhuttu pois kitkeryys, kun maisema on kulmasta kulmaan nähty ja purettu auki, kun jokainen tavallinen sana on sanottu, on vain hiljainen hetki ja hetken keskellä äidin silmissä pyytävä katse,

älä kysy kuinka minä jaksan, sillä tänään minä en jaksa sanoa että kaikki on hyvin.




lauantai 29. syyskuuta 2012

Kuusikymmentäyhdeksän


Jonain päivänä äiti ei enää matkusta bussilla, koska bussit suistuvat tieltä, eikä junalla koska junat suistuvat radalta, eikä autolla koska autot törmäävät suurten hirvien kanssa kammottavalla tavalla.

Sen jälkeen äiti ei kulje enää pyörällä, koska pyörä voi jäädä bussin alle, koska bussi suistuu tieltä kevyen liikenteen väylälle, eikä äiti voi siksi enää kävelläkään. Äiti ei enää voi kävellä rannassa, sillä kallioilla voi liukastua ja pudota kylmään mereen, eikä äiti voi enää kulkea metsässä koska siellä voi törmätä suurien eläinten kanssa kammottavalla tavalla.

Sitten tulee päivä, jolloin äiti ei voi kulkea enää laivalla, koska laivat uppoavat, tulvivat täyteen suolaista vettä ja syöksyvät kammottavalla tavalla kohti syvää ja pimeää merenpohjaa, jossa kalat ovat sokeita ja valkoisia.

Eikä äiti lennä, se ei tarvitse perusteluita, hän ei lennä.

Näiden päivien jälkeen äiti ei voi enää kulkea, hän jää kotiin eikä avaa enää ovea, ei ikkunoita. Kun  hän ei enää kulje tai avaa kotinsa ovea, silloin kodin seinät voivat kaatua, lattia murtua lahonsa alla, varomaton kynttilä korventaa seinien puun kiiltävän mustaksi kammottavalla tavalla, lattiasieni hikoilla kyynelillään puun märäksi, kuolemankello nävertää seinän ontoksi ja hauraaksi,

tik tik tik tik.




perjantai 28. syyskuuta 2012

Kuusikymmentäkahdeksan


Äiti saa uusia ystäviä sairaalasta, toisia vanhempia joiden katseessa on sama vinous ja ryhdissä notko jota muut eivät ehkä edes huomaa. Äiti saa uusia ystäviä, joilta puuttuu voima olla etäinen ja teennäinen, ystäviä jotka täydentävät lauseita kuin ankanpoikaset, kuin kirurgit toistensa johtolauseita.

Ja äiti ajattelee ystäviään kahtalaisin tuntein.

Kuinka pitää lähellään nämä ihmiset, jotka tietävät kertomatta mitä tämä on, jotka tietävät tämän kaiken yhden sanan voimalla, vaikka niin monena päivänä tämän kaiken tahtoo unohtaa. Kuinka pitää lähellä nämä ihmiset, ja silti luottaa onnellisiin loppuihin, sillä täällä oppii sen ettei niitä aina ole, ei riittävän usein. Kuinka pitää lähellä nämä ihmiset, ja silti hyväksyä sattumanvaraisuus. Kuinka pysyä lähellä, ja nähdä nämä ihmiset tilaston sisällä, tunnistaa nimet numeroiden joukosta.

Kuinka  pitää nämä ihmiset lähellä ja etäällä, vaikka niin monena päivänä pelkää, että unohtaa tämän, hetken tästä, sekunninkin.




torstai 27. syyskuuta 2012

Kuusikymmentäseitsemän


Lehtien tarinat kertovat sen, ensin katoavat värit, tulee harmaus ja kyvyttömyys nähdä värejä. Ensin tulee harmaus ja sen jälkeen pelkkä musta, niin pimeä musta että sen voi tuntea käsin, niin tiheä että sen alle voi hukkua, niin tiivis että siihen voi tarttua. Niin syvä, ettei muita värejä ole, ei valon aallonpituuksia. Niin syvä pimeä, ettei valoa enää näy.

Ja kun katoaa valo, katoaa ilo. Kun katoaa ilo, katoaa halu elää tai hengittää.

Mutta äiti tietää tämän; musta ei ole vain mustaa, siinä on sinisen vivahde ja sävyjä punaisesta, siinä on maaväreihin taittuva pehmeys. Tämä musta ei ole pelkkää mustaa, jokaisena aamuna äiti avaa silmänsä, nousee ylös, kulkee askelilla eteenpäin. Sillä musta sisältää jokaisen värin, jokaisen sävyn aallonpituuden. Kun suojamuureja ei enää ole, värit tulvivat kaikki yhtä aikaa verkkokalvoille.

Tulvivat ja siksi kaikki on mustaa. Äiti huomaa tämän, ja toteaa ettei tiennyt tätäkään, ei ennen kuin nyt. Ettei olekaan olemassa niin synkkää pimeää, ettei sitä voisi tuntea, ettei siinä heijastuisi spektrin koko kirjo.




keskiviikko 26. syyskuuta 2012

Kuusikymmentäkuusi


Avuttomuuden sietäminen on vaikeaa. On vain istuttava, tai kuljettava pitkin pienen huoneen nurkkia. On katsottava omia käsiään ja nähtävä niiden huimaava avuttomuus, kaikki viisi sormea molemmissa käsissä, niiden pyhä kymmenyhteys. Kuinka hyödyttömät ne ovat, kuinka vähän niillä voi tehdä mitään. Ja yhtäkkiä äiti näkee kaikki ne langat, joita hän on pidellyt käsissään, näkee ne tai oikeammin ensin vain tuntee, tuntee kuinka ne liukuvat pois hänen otteestaan, liukuvat pois hänen sormistaan, polttavat sormiin jälkiä.

Äiti tarrautuu lankojen päihin, repii ne takaisin syliinsä  solmujen kasoiksi. Hän istuu odotushuoneessa, kerii lankoja tiiviille kerille, avaa solmuista ne jotka voi saada auki. Kuinka karkeaa ja epätasaista lankaa on tämä, jolla asioissa pysytään kiinni.

Äiti varastaa ohityönnetystä instrumenttikärrystä paksuneulat, luo niille silmukat, neuloo langoistaan kaulaliinan, kaulaliinassa silmukoiden hirttolenkit ja liukuvärjätty pinta, joka taittaa valkoisesta mustaan, harmaan eri sävyihin.





tiistai 25. syyskuuta 2012

Kuusikymmentäviisi


Lääkärin kengät ovat kulunutta nahkaa, vain hieman tummempaa kuin hänen ruskettunut ihonsa, niissä on ohut sävy poltettua terraa, ihossakin. Äiti katselee lääkäriä joka puhuu, äiti nyökyttää päätään sopivaksi katsomin väliajoin, nyökyttää niin kuin kuuntelisi, tämä on leikki joka on helppo oppia, poimia sana sieltä täältä ja olla yhtä aikaa poissaoleva.

Aivan, aivan. Tietenkin juuri niin. Ymmärrän.

Ja kun lääkäri käy läpi papereita, äiti miettii onko lääkärillä purjevene, jos on minkä niminen, millä nimellä hänen lapsensa kutsuvat häntä, ovatko hänen kenkänsä mukavat, tahtooko lääkäri koskaan astua veneeseensä ja purjehtia kokonaan pois, ilman valkoista takkia. Äiti on nähnyt hänet ilman takkia vain kerran.

Ja äiti hämmästyy ymmärtäessään, että suurimman osan elämästään lääkäri on ilman valkoista takkia, valkoinen takki on hänen elämässään vain murto-osan ajan, ei tämä olekaan hänen koko elämänsä. Äiti tahtoisi sanoa itsestään samaa, vaikka piste tälle perspektiiville tuntuu olevan toivottoman kaukana.  Mutta lääkärin purjevene, siihen äiti keskittää ajatuksensa, aaltoihin vasten veneen laitaa, suolaisen veden tuoksuun.

Hän piirtää mielessään lääkärin purjeveneen, sen valkoiseen kylkeen nimen sinisillä kaunokirjaimilla, se on Dionysos tai Minerva, Hippokrateen vala, Peilityyni.




maanantai 24. syyskuuta 2012

Kuusikymmentäneljä


Psykologi tahtoo tietää, kuinka äiti on voinut. Äiti vastaa voineensa hyvin, vaikka psykologi näkee valehtelun merkit kasvoilla. Äiti vastaa,

oikein hyvin,

sillä samaan hintaan voi valehdella vähän enemmänkin. Ja koska on näin, äiti korjaa vielä voineensa suorastaan mainiosti ja tulleensa sinuiksi kaiken tämän kanssa, itsensäkin, epävarmuuden ja menneiden, hän on voimaantunut ja toipunut, katso nyt kuinka ehjä hän jo on. Äiti osaa nämä sanat, tämän retoriikan ja kielen, jolla tämän piirin sisällä pelataan.

Äiti valehtelee silmät ja suun täyteen, kuten sanotaan, henkäisee välillä syvään ja jatkaa valheiden loppumatonta ketjua, kunnes on taas henkäistävä ja aloitettava ketju uudelleen. Psykologi ei sano mitään, katsoo vain. Katsoo vain, niin kuin ei hennoisi keskeyttää. Tänään on molempien lepopäivä.




sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Kuusikymmentäkolme


Ystävä käskee äidin juhlia syntymäpäiväänsä, eikä äiti ymmärrä miksi juhlia. Ystävä sanoo äidille,

sinä tarvitset juhlan,

eikä äiti ymmärrä miksi, sillä juhlissa tunnelma on korkea, mutta äiti ei ole korkea eivätkä hänen ajatuksensa lennä. Äiti on silti tunnollinen ja siksi tekee niin kuin käsketään. Kotona hän kirjoittaa kutsukortteja, aloittaa ne sanoilla

tervetuloa kosteille syntymäpäiväjuhlilleni,

muttei jatka jottei tule valehdelleeksi, jotta kertoisi vain sen osuuden jonka ihmiset haluavat kuulla. Ja näkymättömin kynänvedoin äiti hahmottelee kutsun toiselle puolelle sanat tervetuloa kosteille juhlilleni, jossa riemuitaan ja ylistetään surun voimaa, jossa ei vain uppouduta suruun vaan kellutaan siinä, kroolataan ja sukelletaan, liioitellaan teatraalisesti. Näissä juhlissa kylvetään suolaisessa vedessä niin pitkään, että iho on sileä ja pehmeä, ruttuinen ja ruusunpunainen.

Äiti postittaa kutsukortit paperinkeräysastiaan, sillä pohjimmiltaan äiti ei tahdo nähdä itseään melodramaattisena. Hän nuolaisee hetken mielijohteesta ihoaan. Se on kyllästetty suolaiseksi. 




lauantai 22. syyskuuta 2012

Kuusikymmentäkaksi


Ylilääkäri kävelee huoneeseen ja kättelee äitiä, vaikka sairaalan protokolla on, ettei kätellä pidä. Äiti kättelee ylilääkäriä, vaikka tahtoisi ensin kysyä onko tämän kädet desinfioitu, ylilääkärin askelia seuraa erikoistuva lääkäri yksi ja erikoistuva lääkäri kaksi, kumpikin imitoi ylilääkärin käden ojennusta, eikä äiti jaksa ojentaa heitä vaan antaa kätensä napakkaan puristukseen, rekisteröi

että el1:n käsi on kylmä mutta puristus vankka,  el2:n käsi lämmin mutta ote veltto ja ryhditön,

äiti rekisteröi tällaiset niin kuin kaikki muutkin vanhemmat, kenen ote on riittävän napakka, kenen voisi kuvitella pelastavan henkiä ja kuka jää huoneen laidalle seisomaan, kun laitteet alkavat huutaa. Ylilääkäri kysyy kohteliaasti

sopiiko lapsella opiskella

äiti vastaa kohteliaasti

olkaa hyvä,

lapsi ei vastaa mitään, nauraa vieressä seisovien ihmisten innostuneelle hymylle.




perjantai 21. syyskuuta 2012

Kuusikymmentäyksi


Äiti oppii uusia tapoja, kuten sen että kengät on riisuttava vaikka lattiat eivät olet puhtaat, kengät on riisuttava tai puettava niiden päälle siniset muovit, ja kun mennään ulos on muovit riisuttava, on rattaita joiden kanssa saa käydä ulkona ja niitä joiden kanssa ei.

On olemassa vierailuaikoja ja tiloja, joissa niitä ei ole, on protokolla jota on noudatettava, desinfiointiaineelle tarkat ohjeet ja ilmastoinnille omat sääntönsä.

Äiti oppii, että mehupurkkiin on kirjoitettava oma nimi, merkittävä oma reviiri jota ei kunnioiteta kuitenkaan, merkittävä oman reviirin rajat ja hyväksyttävä että ne tullaan rikkomaan. On kirjoitettava päivämääriä ja nimimerkkejä, on raportoitava kuinka lapsi söi, on annettava lääke, painettava se kielen päälle, on huuhdeltava ja desinfioitava. Kaiken tämän jälkeen, kuinka voisikaan olettaa että äiti solahtaisi takaisin tavalliseen maailmaan ja sen kirjoittamattomiin sääntöihin.

Kaiken tämän jälkeen, kuinka voisikaan olettaa, että oppisi sen minkä jo unohti. Sen kuinka ollaan hän.




torstai 20. syyskuuta 2012

Kuusikymmentä


Äiti kirjoittaa rumilla sanoilla runon lääkäreistä, rumimmilla jotka tietää. Hän kirjoittaa heistä tarpeettoman sarkastisen runon, tarpeettoman julman ja ruman runon. Koska tässä on äidin ainoa ase.

Ei hän vihaa lääkäreitä.

Mutta riippuvuutta hän vihaa, sitä että hänet on sidottu tähän, sitä että hänellä on kiitollisuudenvelka jota ei voi maksaa pois konvehtirasioilla tai joulukorteilla, kiitollisuudenvelka jota kukaan ei halua ottaa vastaan. Kiitollisuudenvelka jota hän ei osaa itse antaa pois.

Mitä minä voisin sanoa? Kiitos? Kuinka tyhjäksi sanat voivatkaan tulla, täyteen ahdettuna merkitystä.




keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Viisikymmentäyhdeksän


Laboratorio, oratorio, krematorio,

ei,

äiti lakaisee krematorion tuhkan pois, kokonaan. Laboratorio, vierekkäin lasiputkien joukko, keinuen, tanssien, hyytymätön veri, koagulaatio. Korkeissa on pastellisävyjä, seerumi, sitraatti, hepariini, fluoridi. Vaaleanpunaisessa rasiassa kiiltokuvia pistetyille suonille, muovinen ballerina ja laboratorion oratorio.

Laboratorion oratorio, konservatorio ja siellä steriilien instrumenttien konsertti. Äiti ja observatorio, ruskea nahkainen tuoli puisilla käsinojilla, seinän vieressä, näköalapaikalla.

Äiti keskittyy kyllä, kunhan kuoro on lopettanut laulunsa. Heti kun kuoro lopettaa laulunsa. Oratorio, laboratorio, konservatorio, krematorio ja harmaa tuhka pitkin käytävän lattiaa.




tiistai 18. syyskuuta 2012

Viisikymmentäkahdeksan


Äiti on kävelyllä rannassa, aluksi vieraan mutta viikkojen ja kuukausien myötä tutummaksi tulleen kaupungin rannassa. On vaikea ajatella päivää, jolloin kaupunki oli vielä täysin vieras, jolloin ei voinut uskoa siihen, että jonain päivänä täällä olisi kiinnekohtia, hetkiä joihin tahtoo palata, joita ajattelee, joissa on kuin kotonaan, lähes.

On vuodenaika, joka muuttui talvesta kevääksi, sulatti lumen ruskeiden, hiekkaisten lammikoiden joukoiksi, sulatti kallioiden päältä jään. Äiti kääntyy katsomaan tielle, näkee siellä kirurgin, kirurgin joka on pukeutunut täysin mustaan, kenkiä äiti ei rekisteröi mutta sellaisetkin kirurgilla on. Äiti ei ensin tunnista häntä, vaatteet ovat väärät ja ihminen vaatteiden sisällä väärässä asiayhteydessä, väri on väärä ja ympäriltä puuttuvat seinien kylmät rajat.

Kirurgi juoksee, ja juostessaan hän näyttää vesikauhuiselta koiralta. Hänen juoksunsa on pakonomaista, hankalan näköistä, sellaista juoksua jolla lähdetään karkuun, sellaista juoksua joka repii keuhkoja verestäviksi. Äkkinäisiä ja suurieleisiä liikkeitä.

Ei äiti ihmettele sitä ollenkaan. Niin äitikin tahtoisi juosta, sellaisena kuin on itse ja sellaisena, joka eläisi päivästä toiseen kirurgin elämää, vaihtuvien vanhempien otsaryppyjä ja huutoa, kyyneleiden lisäksi pisara nenänpäässä, niiskutus, syytös, pyyntö, päivästä toiseen.  

Seuraavana päivänä osaston käytävällä äiti hymyilee kirurgille hymyä, joka on aidompi kuin ennen.




maanantai 17. syyskuuta 2012

Viisikymmentäseitsemän


Äiti oppii pian ettei sovi itkeä bussissa. Itkusta tulee muuri, muuri joka sulkee kaiken muun pois ja näyttää pelkän itkun, jonka läpi ei voi kulkea. Eikä bussissa sovi itkeä, sillä ruuhkaisina aikoina kaikki paikat on täytettävä, ei ole tilaa äideille ja äitien muureille, ei ole tilaa ihmisille joiden tunteet näkyvät päälle, jotka itkevät vaikka on kirkas päivä, vaikka ympärillä on tilaa ja ihmisiä, vaikka ympärillä on ääniä ja avaruutta. Ja äiti on musta aukko, joka nielee kaiken ympärillään olevan, reunoiltaan irtoilevat mainostarrat, khakinvärisen puuvillatakin, punaisen  sateenvarjon, sinisen keinonahkapenkin, jokaisen niistä sinisistä keinonahkapenkeistä jotka ovat äidin vieressä, ristikkäin vierekkäin.

Äiti istuu bussissa, kunnes ajaa pysäkkinsä ohi, kunnes ajaa seuraavankin ohi, vielä seuraavan ja seuraavan. Kunnes on päätepysäkki, ja peruutuspeilissä kuljettajan kysyvä katse,

entä nyt.




sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Viisikymmentäkuusi


Päivien myötä äidin hengitys on muuttunut tiheäksi ja pinnalliseksi, lyijypaino rinnan päällä ja pienistä hopeaketjuista punottu panssari, kylkikaaresta kylkikaareen. Äiti seisoo kädet ylhäällä röntgensäteiden ampuessa läpi hänen rintakehänsä, hän kuulee tuulen ja taustamusiikin, kuulee musiikin pidättäessään hengitystä, äiti painaa mieleensä,

minun taustamusiikkini soitetaan yhdellä instrumentilla.

Myöhemmin radiologi istuu vasten äitiä, katsellen vuoroin kuvaa tietokoneen näytöltä  ja äitiä, katsellen vuoron perään kumpaakin. Hän sanoo

rouva, tämä on psykosomaattista, teidän sydämenne on ruostuneen riippulukon muotoinen ja rintakehässänne tippukivinen luolasto, keuhkojenne laidoilla haalistuneiden nokkosperhosten armeija.

Ja kun äiti katsoo takaisin, hän osaa sanoa vain tämän:

mikä rouva minä olen, koskaan en ole ollut niin keskeneräinen kuin nyt.





lauantai 15. syyskuuta 2012

Viisikymmentäviisi


Äiti katsoo peiliin niin kuin ikkunaan, sen läpi kohti vieraita kasvoja, sen läpi kohti vieraita silmiä. Kohti naista, jota hän ei tunne, tuon vieraan naisen uurteita ja kasvojen hymyttömyyttä, tuon vieraan ihmisen ihon nukkaa.

Tuo tuolla,

äiti sanoo,

tuo en ole minä.

Kuinka oikeassa hän onkaan!

Tuo tuolla ei ole äiti, sama ihminen kyllä mutta silti niin eri, silti niin lähellä sitä mitä on, sitä mitä oli. Tämä lause on liian monimutkainen äidin ymmärtää, sen sanat ovat, mutta sisältö ei. Tuo tuolla ei ole äiti, ei tarinan melodramaattinen kuningatar, ei tragedian keskipiste, ei lainkaan. Ei lainkaan.

Tuo tuolla en ole minä, mutta kuka minä olen nyt, keneksi minut on tehty?




perjantai 14. syyskuuta 2012

Viisikymmentäneljä


Äiti istuu taksissa matkalla sairaalaan, ja käy läpi mielessään muistokirjoituksia. Hän muistelee painomusteen piirtämiä runoja, laulujen säkeitä. Lastenlaulujen sanoja, joissa äkkiä näkyy merkityksiä menetyksestä ja ikuisista hyvästeistä, niissä on luonnollinen kuoleman kierto.

Sulje silmäs pienoinen, uinu onnen unta,

mutta uni ei ole onnen eikä äiti tahdo nähdä silmien sulkeutuvan, mutta sanat eivät hiljene, eikä hiljene sävelkään, nyt ei hiljene mikään, ei peity auton moottorin äänen alle.

Levon hetki nyt lyö päättyvi yö, ei ole äitiä ei ole isää, jotka poikiansa hoivaa, hyvin hiljaa sammuvat keijujen äänet,

kakofonia on loppumaton ja sanoissa lopullisuus, joka on vaikea hyväksyä. Mahdoton hyväksyä. Kuluu vuosia, eikä äiti tahdo antaa itselleen anteeksi sitä, että suunnitteli mielessään kuolinilmoituksen ulkoasua, että mietti runoa jonka valmiisiin sanoihin hänen ajatuksensa mahtuisivat. Mietti, kuinka sanoa hyvästi, näki mielessään painomusteen ja sen ankarat rajat, lapsen nimen ja omansa sen alla, päivämääriä jotka tekevät muutoksesta pysyvän.  Kävi mielessään käsikirjoituksen hautajaisille ja sille mitä sen jälkeen, vuorosanat ja niiden tiukan elottomuuden. Eikä äiti anna itselleen anteeksi sitä, ettei jaksanut uskoa muuhunkaan.




torstai 13. syyskuuta 2012

Viisikymmentäkolme


Äiti lausuu monotonisella äänellä synnintunnustuksen jokainen ilta, kun toiset nukkuvat. Vaikka muut sanovat toisin, äiti tietää kuitenkin totuuden, sillä äiti on nähnyt ennusmerkit ja siksi hänen olisi pitänyt tietää. Hänen olisi pitänyt tietää, kun

raskaustestin punainen viiva ei ollut punainen, vaan purppura,

hänen olisi pitänyt tietää että sellaiset ovat huonoja enteitä.

Hän söi maksamakkaravoileivän ja homejuustoa, hän ui sameassa järvivedessä vaikka hänen olisi pitänyt tietää, hän ylitti tien ennen suojatietä, käveli päin punaisia, matkusti liputta junassa. Hän palautti kirjansa myöhässä, pudotti ne huolimattomasti palautusluukkuun, näki niiden putoavan ohi laatikon kohti lattiaa, valehteli, jätti velvollisuuksia hoitamatta, kirjahyllyn päälle pölyn, joulukortit lähettämättä, söi lakritsia, kaatui, kompastui, nukkui huonosti.

Sanoin perkele ja saatana ja jumala kaikki samassa lauseessa, puhui pahaa omista lähimmistään, unohti ystävänsä ja unohti luottaa, tappoi hämähäkin ja rakensi hedelmäkärpäsille ansan.

Äiti tunnustaa syntinsä, sillä niiden taakka ei koskaan ole lähelläkään sitä, kuinka raskas sattumanvaraisuus on.




keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Viisikymmentäkaksi


Ystävä sanoo äidille

olisi hyvä mennä ulos, kävellä omin jaloin ja ottaa aika itselleen,

samaa sanoo isä, siitä huolimatta että äiti unohtaa hänen olemassaolonsa, siitä huolimatta. Isän mielestä äiti tarvitsee päämäärätöntä kävelyä. Niin sanovat kaikki oppaat ja artikkelit, olisi hyvä kulkea metsään ja metsästä pois, olisi hyvä nähdä ympärillä luonto ja kokea happimolekyylien kiito läpi verisuonten.

Muttei ole olemassa päämäärätöntä kävelyä, on vain matka pisteestä toiseen ja niiden väliin piirtyvä jana.

Äiti astuu ovesta ulos ja kävelee eteenpäin, kävelee kunnes tulee luonnonsuojelualueelle, istuu suurelle kivelle eikä välitä muurahaisista, istuu ja hengittää katkonaisesti, koska ei uskalla sanoa yhdellekään tätä;

entä jos kävelen, eivätkä jalkani tuo minua enää takaisin, entä jos otan juoksuaskeleen enkä osaakaan enää kääntyä, entä jos kävelen kunnes tulee ranta ja meri ja merenpohja enkä osaa enää pysähtyä. Entä jos juoksen ja ymmärrän että olen aina tässä, tämä.




tiistai 11. syyskuuta 2012

Viisikymmentäyksi


Äiti juottaa itsensä humalaan, vaikkei siitä ole hyötyä, hän juottaa itsensä humalaan koska silloin on sallittua olla epärationaalinen, arvaamaton ja epävakaa. Äiti juottaa ystävänsä humalaan, koska on turvallista olla epävakaa yhdessä, tarvitaan vastavoimia ja tukipisteitä. Äiti nauraa niin että vatsaa sattuu, ystävä nauraa niin että poskilihaksissa on nykivä kramppi, äiti nauraa vitseille kuolemasta ja tavoista kuolla,

ajatella kuinka monella tapaa voin kuolla, ajatella.

Mutta kuolema liitetään vain äitiin, ei lapseen, sillä siinä on pelko jolle äiti ei voi nauraa, ei osaa nauraa, ei uskalla nauraa. Siinä on raja, jota äiti ei uskalla ylittää, lause jota äiti ei uskalla sanoa ääneen, sillä

pelkään, pelkään enemmän kuin mitään muuta koskaan koko elämäni aikana, tavalla jonka olemassaolosta en tiennyt ennen, pelkään niin paljon etten uskalla katsoa sinua silmiinkään,

ystävä nauraa niin kauan että oksentaa, äiti nauraa niin pitkään että alkaa holtittomasti itkeä.

Ja kun humala vetää äidin näkökenttää kulmikkaaksi, on vaikea erottaa kumpi hän on, itsensä vai ystävä, vai vähän kumpaankin. Aamulla kun äiti herää, on silmissä tahrainen reunus ja nenässä klooriveden tuntu.




maanantai 10. syyskuuta 2012

Viisikymmentä


Sairaalan seinissä on maali, se on oliivinvihreällä ja ultramariinilla ja okralla taitettua valkoista, jossa on tahrainen sävy. Sairaalan likaisiin seiniin on maalattu satuhahmoja juoksemassa toinen toistaan kiinni,

juoksemassa, juoksemassa, juoksemassa

juoksemassa vanhempien rinnalla kun nämä kiipeävät kohti omia osastojaan. Ne juoksevat ja juoksevat, eivät koskaan pysähdy, eivät koskaan pääse perille.

Siellä täällä on värejä ja lapsille tunnistettavia hahmoja, verhoissa kirkkaat kuviot ja lapsenomainen luonne. Lakanoissa ei ole murrettuja sävyjä, vain perusvärien puhdas paletti, autoja, lintuja, kukkia, taloja ja nauravia ihmisiä, kirjaimia ja eläimiä, iso keltainen aurinko joka paistaa jokaisella säteellään.

Äiti näkee ovessa nauravan nallen kuvan, staasissa kuvia klovneista ja laastarissa punatukkainen palmikkopää. Niin kuin olisi unohdettavissa se, missä he ovat. Niin kuin voisi unohtaa sen miksi.








sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Neljäkymmentäyhdeksän


Äiti ottaa kameran ja kuvaa sairaalan, tarkentaa sen lattialistoihin ja kynnyksiin, siihen kuinka kuluneita ne ovat. Äiti kuvaa jokaisen askeleen, joka kynnyksen yli on otettu, niitä on monta, enemmän kuin äidillä askelia. Äiti tarkentaa kuvan siitepölyyn joka peittää ikkunan pinnan, pölyyn ja harmaisiin viivoihin, kuvaa sairaalan jonka ikkunalaudoilla on kasa vanhempien vaatteita, eväsmehu ja puoliksi syöty lounas, sairaala jonka lattiassa ei ole mitään kliinistä. Äiti kuvaa, kunnes ilmastointikoneen

ääni katoaa,
seinien pinnat liikkuvat,

kunnes hän löytää roskan lattialta, kunnes näkee puitteiden väliin kuolleen perhosen, hämähäkin seitin ikkunan ulkopuolella. Äidin objektiivi heijastaa vain kuluneen, likaisen, maatuneen ja kuolleen. Ja jos hän kertoisi miten hän näkee, ja sanoisi näin;

lattiaa peittävät roskat, seinillä on liuskoina hilseilevää kellastunutta maalia, karheiksi kuivuneita julisteita, puitteiden välissä kuolleita papintappajia ja niiden toukkia, homepilkut katon pahveissa, mutta haju, haju on edelleen sama.




lauantai 8. syyskuuta 2012

Neljäkymmentäkahdeksan


Äiti kytkee itsensä saturaatiomittariin, mittarin itseensä, anturin sormeensa, pyöräyttää sen ympärille ryppyisen liimattoman teipin.

Bliip

sanoo mittari.

Bliip

vastaa äiti, äiti tuijottaa mittaria, mittari ei tuijota ketään. Näytön digitaaliset numerot välkkyvät punaisina, kertovat että äidin veri on hapetettu, keuhkot siis toimivat ja sydän lyö, eikä vain kerran vaan lyönti toisensa jälkeen, siinä riittävä todiste että on vielä elossa. Jos anturi kadottaa signaalin, alkaa tärykalvoja puhkoa kimeä piipitys, se on pitkä ja kova, eikä äiti vastaa siihen mitään. Kukaan ei juokse huoneeseen, kukaan ei seuraa hälytysääntä.

Sillä melkein aina kyseessä on vain häiriö sähkölaitteessa. Melkein koskaan kyse ei ole siitä, että keuhkot olisivat nukahtaneet, että hapetusarvo olisi romahtanut, että hengitys ei enää kulkisi palkeiden läpi. Melkein koskaan kyse ei ole siitä.




perjantai 7. syyskuuta 2012

Neljäkymmentäseitsemän


Kyse ei ole niistä hetkistä jotka ovat liian tiheitä hengittää. Koskaan kyse ei ole niistä hetkistä. Ne hetket ovat niin täysiksi tehtyjä, ettei niistä tarvitse pyristellä pois, ettei niistä edes ymmärrä pyristellä pois. Niissä äiti on automaattivaihteella ja rekisteröi ääniä, sanoja, tuoksuja, ihon muistia. Niiden hetkien sisällä ei asioita ole koskaan vaikea kestää.

Kyse on aina päivistä, jotka seuraavat näitä tiheitä hetkiä.

Päivistä, tunneista ja minuuteista. Niistä, jotka ympäröivät tiheiden hetkien ketjuja. Pyörremyrskyn keskellä on aina täysin tyyni, vertauskuvallisesti niin kuin todessakin. Eikä koskaan kyse ole siitä, kuinka kestää myrskyn keskellä, vaan siitä kuinka kestää siitä pois. Kuinka selvitä niistä päivistä, joissa on vain omien ajatustensa keskellä. Kun on vain oman itsensä kanssa, ja verkkokalvoille painettujen kuvien kanssa, tärykalvoille painettujen äänien kanssa, ihoon tarttuneen tuoksun kanssa. Kuinka selvitä niistä hetkistä, ja silti jatkaa katsomatta taakseen. Kuinka yksinkertaista se onkaan. Olisi. Voisi olla.




torstai 6. syyskuuta 2012

Neljäkymmentäkuusi


Äiti havahtuu, kun nuorempi kirurgi potkaisee vahingossa hoitopöydän metallisen reunan alas. Meteli kaikuu pitkin huoneen nurkkia, pitkin osaston käytäviä, pitkin sairaalan rappusia ja kiirii ulos ulko-ovista ja ikkunoista, kiertää läpi puiston ja puiston puiden, sen kukkapenkkien ja hiekkalaatikoiden, leikkimökin ja trampoliinin, ponnistaa takaisin kolmannen kerroksen ikkunasta ja jää häilymään huoneeseen. Tällaisena hetkenä äiti muistaa itsekin olevansa ihminen, joka hengittää, tätä samaa ilmaa kuin nämä kaikki muut.




keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Neljäkymmentäviisi


Ensimmäinen lääkäri on nuori, toinen keski-ikäinen. Kolmas on lähempänä eläkeikää kuin edelliset, seuraava hieman nuorempi. Lääkäri tämän jälkeen on nuori, tätä seuraava hieman vanhempi, sitten taas lähes eläkeläinen, kunnes eteen kierrätetään jälleen nuori lääkäri. Nuoren jälkeen tulee nuorempi kirurgi, nuoremman jälkeen vanhempi kirurgi, on myös kaikkein vanhin kirurgi ja pediatrit nuori, nuorempi, nuorin, vanha.

On keski-ikäinen lääkäri, ja vanhempi lääkäri, lääkäri joka on äitiä vain hieman vanhempi, melkein lääkäri, pian erikoislääkäri, kokenut lääkäri, tutkijalääkäri, ylilääkäri, eikä äiti pysy enää lääkärien karusellissa, eikä äiti enää tiedä kuinka monta, kuinka vanhaa ja kuinka monta erilaista.

Kun uni ei taaskaan tule, äiti laskee lääkäreitä, aloittaa alusta kun unohtaa välistä jonkun, aloittaa alusta, kunnes nukahtaa. On nuori, nuorempi, nuorin, vanha, vanhempi, ne joista puhutaan sukunimellä, ne joista sanotaan etunimi, ne joiden nimi on pelkkä titteli, ne jotka tavataan kerran, ne jotka ovat pelkkä lausunto, ne joiden kanssa puhutaan vain puhelimessa. On niin monta, ja äidillä vain rajallinen määrä muistia.




tiistai 4. syyskuuta 2012

Neljäkymmentäneljä


Piparkakut vettyvät, ovat pehmeitä ja hauraita. Ikkunoiden pintaan kertyy höyryä, joka jäätyy huurteeksi, joskus jäisiksi lumikukiksi, joskus kirkkaaksi jääksi. Kirjat imevät itseensä merenrantamökin tuoksun, sähkölaitteisiin tulee oikosulku, yksi toisensa jälkeen, sulakkeet palavat, pistorasioiden maadoitukset ruostuvat, ruuvit ruostuvat, naulat ruostuvat, ovenkahvoissa ruosteiset pisteet, toimistotuolin metallinen jalka katkeaa. Kaikessa on rautainen maku. Ikkunan alla tapettiin tulee ruskea, pehmeärajainen tahra, saumat irvistävät, rönsyliljat alkavat kukoistaa, elementtien rajat halkeavat esiin, seinässä tiilet luovat omat portaansa, lattialaudat ovat kylmät vasten jalkoja.

Äiti riisuu villasukat, laskee jalkansa vasten puun pintaa. Eikä pääse eroon tunteesta, että on tämän kaiken saanut aikaan itse.




maanantai 3. syyskuuta 2012

Neljäkymmentäkolme


Kerta toisensa jälkeen äiti törmää samaan muuriin, muuri on tämä; kuinka kestää selviäminen, ja silti uskoa hyvään. Kuinka kestää onni onnettomuudessa, ja olla pelkäämättä todennäköisyyslaskelmia. Kuinka luottaa siihen, että nyt on hyvä, eikä palomuurissa  ole halkeamia joista kipinät sytyttävät seinän. Kuinka luottaa siihen, että seinät ovat niin tukevat, etteivät ne sorru, ettei lattia anna periksi, ettei kivijalka murru routivasta maasta. Kuinka päästää ote.  Kuinka päästää irti, ja hengittää.

Äiti lukee taulukon riittävän monta kertaa, hän on opettelee riittävän monta tilastoa ulkoa, tunnistaa niiden mekanismin ja oman rytmin, imee jokaisen ennustettavuuden itseensä kuin juurikasvusto veden, muttei pääse yli siitä että varmoja vastauksia ei ole.

Äiti kulkee todennäköisyyksien rajapinnalla, mutta jokainen selviytyminen murentaa uskoa tulevaan, tuo epäonnen lähemmäksi, joskus sen on osuttava kohdalle, joskus se osuu kohdalle.

Niin tilastot toimivat. 




sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Neljäkymmentäkaksi


Kuinka kummallista, vaikka äiti on hajonnut kahdeksi, kolmeksi, lukemattomaksi, kaikkien persoonapronominien kirjoksi, ei hän koskaan ole tässä.

Hän ei ole tässä, hengitä tämän huoneen ilmaa, näe tätä hetkeä ja tämän yhden minuutin kiertoa. Kuinka kummallista, että hän joka on yhdellä kertaa niin monta, ei koskaan voi tuntea olevansa juuri siellä, missä pitäisi.

On vain sitten kun ja silloin kun. On vain lukematon joukko mustia varjoja, asioita joiden edessä pelätä, sanoja joita ei voi sanoa ääneen, hetkiä joita ei voi katsoa sellaisina kuin ne ovat.



lauantai 1. syyskuuta 2012

Neljäkymmentäyksi


Äiti rakentaa piparkakkusairaalan. Hän piirtää kaavat, leikkaa ne taikinasta, paistaa osat mutkaisiksi ja saumoista irvisteleviksi mutta leikkaa höyryävien seinien nurkat suoriksi. Täsmällisyys vaatii tunteettomuutta, tunteettomuus etäisyyttä, etäisyyttä sairaalaan, etäisyys täsmällisyyttä. Äiti polttaa sormensa liimatessaan seiniä yhteen, pöydällä on ohuita säikeitä kitkerää sokeria, puinen lasta jonka ympärille kovettunut sokeri kuin betonia.

Äiti kasaa sairaalan, kuorruttaa sen sokerilumen ohuella hunnulla, ei koristele sitä sillä tämä on realismia, eikä sairaalan katolla kulje piparminttupastillien kolmivärisiä jonoja.

Joulun jälkeen, lähellä uutta vuotta ja sen loputtomilta tuntuvia päiviä, äiti murtaa ensimmäisen palan leikkaussalin kohdalta, syö pölyisen piparkakkusairaalan yksi pala kerrallaan. Kurkku on tahmea ja kuiva yhtä aikaa.