perjantai 31. elokuuta 2012

Neljäkymmentä


Koska laboratoriohoitaja on kokematon pienten lasten kanssa, hänen käsissään on tärinä ja silmien yllä pystysuora vekki. Suonet pakenevat neulaa, niin kuin kastemadot ongenkoukkuja. Koska laboratoriohoitaja on kokematon, hänen äänensä on kireä kun hän puhuu lapselle perhosesta, katsomatta lasta silmiin kertaakaan. Ja äiti katsoo ohutta onttoa neulaa, neulan muovista perhosta, perhosen yksivärisiä muovisia siipiä, eikä näe edessään kesän niittyä tai siipien kevyttä värinää, siipiä joista väri tarttuu liian kovakouraisiin sormiin.

Koska laboratoriohoitaja on kokematon, juoksee punainen pullea pisara pitkin lapsen kättä, putoaa, putoaa, värjää tummanpunaisen kukkasen äidin kengälle. Eikä äiti pese sitä pois, ei pesisi edes silloin jos se lähtisi.



torstai 30. elokuuta 2012

Kolmekymmentäyhdeksän


Äiti pettyy itseensä lähes päivittäin, pettyy koska ei osaa luottaa siihen että hänen lapsensa selviää. Hän ei osaa luottaa, vaikka lääkäri sanoo muuta, hän ei osaa uskoa, vaikka jos hän hetkeksi pysähtyisi ja katsoisi lastaan, katsoisi ihan kokonaan ja ehjänä kuvana, hän näkisi että lapsi ei itse epäile sitä hetkeäkään.

Jos hän pysähtyisi ja katsoisi lasta ääriviivojen sisällä, hän näkisi kuinka täynnä tämä on elämää, kuinka täysiä ovat lapsen hetket ja lauseet vailla ehtosanoja.

Äiti pettyy lähes päivittäin siihen, että kirjoittaa itsensä näytelmän päähenkilöksi, vaikka sellainen hän juuri nyt on. Sillä ei ole kyse enää siitä, kuinka lapsi selviää. On kyse vain siitä, kuinka äiti sopeutuu tähän, kuinka äiti sopeutuu siihen että pelätä ei voi, kuinka äiti sopeutuu siihen ettei mikään ole varmaksi ajateltavissa.  Kuinka äiti sopeutuu siihen, että pahin ei ehkä koskaan tapahdu vaikka sitä pelkäisi jokainen sekunti.



keskiviikko 29. elokuuta 2012

Kolmekymmentäkahdeksan


Kun isä katsoo äitiä, ja sanoo ettei äiti enää hymyile, äiti näkee hänen silmissään saman pakokauhun, joka asuu äidissä jokaisena päivänä.

Vaikkei tässä ole kyse äidistä, juuri hänestä nimenomaan on kysymys.

Juuri siitä, millä radalla hänen ajatuksensa kulkevat, siitä aaltopituudesta jolle äiti virittäytyy, siitä miten hän elää läpi tämän kaiken, siitä kuinka hän selviytyy sillä on huomattava; hetkeäkään ei epäillä etteikö lapsi selviäisi, hetkeäkään ei epäillä, ei kukaan muu kuin äiti. Ja kun äiti avaa suunsa ja sanoo

anteeksi,

hän ei pyydä anteeksi sitä ettei enää hymyile, hän pyytää anteeksi sitä ettei jaksa luottaa samalla tavalla kuin muut.



tiistai 28. elokuuta 2012

Kolmekymmentäseitsemän


Sanomalehdistä äiti lukee vain kuolinilmoitukset, kuolinilmoituksista vain syntymäajan ja kuolinpäivän, tekee laskutoimituksen ja lisää tilastoihinsa iän, ja arvauksen siitä miksi, analysoi surijoiden perherakenteen ja kirjoittaa mielessään lohduttoman tarinan, nyt kaikki on tapahtunut, ja mikään ei voi enää muuttua. Ja äiti huomaa, ettei lapsille kirjoiteta nekrologeja, sillä nekrologeissa ylistetään vain menneiden mahdollisuuksien kirjoa, ei sitä mitä kaikkea voisi olla edessä.

Kun kaikki on tapahtunut, eikä mikään voi enää muuttua, mitään ei ole enää odotettavissa. On vain mennyt vailla uusintamahdollisuutta. Äiti ei ole varma, mitä pelätä eniten. Sitäkö, ettei mitään pelättävää enää ole?



maanantai 27. elokuuta 2012

Kolmekymmentäkuusi


Eräänä päivänä äiti huomaa juurtuneensa niille sijoilleen, epämukavalle vanhempien tuolille joka mahtuu vain vaivoin lapsen sängyn viereen. Hänen jalkansa ovat puhkoneet valkoisen klinkkerin, linoleumin, laatan, betonin, kasvattaneet juuripaakun joka yltää lähes alemman kerroksen katon läpi.

Äiti on juurrutettu tähän näköalapaikalle.

Äiti ojentaa kätensä ylös, mitä muutakaan tehdä kun juurtuu, ja huojuttaa niitä saturaatiomittarin, perfuusorin, ydinmagneettisen resonanssin tahtiin. Ja on kuin olisi kevät, puistossa juoksevia lapsia, vihreä nurmi ja punaiset kukat, puu joka huojuttaa medestä tahmeita oksiaan. Ohikulkijalle näyttää siltä, kuin äiti olisi täällä aina.




sunnuntai 26. elokuuta 2012

Kolmekymmentäviisi


Äiti istuu nojatuolissa ja lukee kirjaa linnunradasta, sen planeetoista ja tähdistä, kuiden kierrosta ja välimatkojen käsittämättömyydestä. Ja kun mitättömyyden tunne saavuttaa jälleen äidin, hän huomaa ettei siinä piile taaskaan helpotusta.

Äiti tuntee harteillaan planeettojen massan, kuinka paljon tämä kaikki merkitsee hänelle mutta mittakaavassa ei mitään, kuinka vain hän näkee kaiken tämän jota ei piirrettäisi tarkoilla vedoilla, jos lainkaan. Kuinka hänen kaikkensa ei loppujen lopuksi ole yhtään mitään. Ja vielä äiti ei tiedä, että juuri siinä piilee se lohtu jonka hän tarvitsee.



lauantai 25. elokuuta 2012

Kolmekymmentäneljä


Ensimmäiseksi katoaa hymy, mutta äiti ei tiedä sitä sillä kukaan ei henno kertoa. Eikä äiti huomaa sen poissaoloa, koska hän ei tiedä kaivata sitä. Vasta myöhemmin katoaa väkinäinen nauru, mutta niin luontevalla tavalla, ettei äiti ymmärrä kaivata sitäkään.

Ensimmäiseksi katoaa hymy, ja vasta kuukausien äiti hämmästyy huomatessaan, kuinka suuri ihmetys toisten katseessa on, kun äiti hymyilee ja nauraa. Vaikka äiti voisi vannoa, ettei mikään muuttunut, ei nyt eikä aiemmin. Vaikka äiti voisi melkein vannoa.



perjantai 24. elokuuta 2012

Kolmekymmentäkolme


Lumi parahtaa jokaisen askeleen alla. Oksissa on paksu kuorrutus huurretta, valkoisia puita kadun varrella, valkoisia pensaita niiden juurella, valopisteitä kuin pieniä prismoja vieri vieressä hangella. Hengitys huurtuu kuin kevyt pilvi, kuin hattara, kuin painoton ja kevyt. Vaivoin ja pakottamalla hengitetty mutta yhtä kevyt kuin kaikkien muidenkin. Valo taittaa viistoon, matala talvipäivän valo, lumi äänivallina, äänenvaimentimena ja kaikki on niin lähellä täydellistä. Ja äidin sydän pakahtuu.

Ja äidin sydän pakahtuu.

Ja äidin sydän pakahtuu, kun sisältä ryöpsähtää viha, sillä maailma on kaunis eikä pysähdy hetkeksikään.



torstai 23. elokuuta 2012

Kolmekymmentäkaksi


Äidin seurapiiri-illallinen on tässä, näiden seinien sisällä, kolmen ruokalajin päivällinen kuljetetaan metallikärryillä käytävien ja tunneleiden läpi hissiin, ja hissistä osastojen käytäville. Hän syöttää lapselle soseutetun kurkun, jonka maku on vetinen ja koostumus vastenmielinen, syöttää soseutetut kasvikset, juottaa laitoslaseista juoman. Sanoo

katso kuinka suuria pilviä taivaalla on, jos kumarrut ja käännät pääsi vasemmalla, voit melkein nähdä sen harmaan ikkunalasin läpi.

Melkein.



keskiviikko 22. elokuuta 2012

Kolmekymmentäyksi


Äiti pudottautuu selälleen lumihankeen, se on ilmavaa kuten pakkaslumi on, miljoonia irrallisia hiutaleita vieri vieressä. Äiti pudottautuu selälleen, tuntee kuinka jakaa hangen kuin Mooses itse Punaisen meren. Äiti heiluttaa käsiään ja jalkojaan kuin sätkynukke. Ja kun isä minuuttien päästä astuu äidin viereen ja kysyy mitä tämä tekee, äiti vastaa hiutaleita kasvoillaan, teen lumienkelin. Isä tarttuu äitiä käsistä ja vetää hänet ylös, pudistelee hartioilta pois pakkaslumen, puhaltaa silmäripsistä pois huurteen ja painaa äidin itseään vasten. Äidin käsissä on painovoima raskaana, isä puristaa äidin kädet tiukemmin vasten kylkiä.

Äiti katsoo isää, sanoo

unohdin sinut, sinun olemassaolosi, en nähnyt sinua lainkaan.

Äiti katsoo isää, sitä kuinka selvät tämän ääriviivat ovat, yhtenäiset ja ehjät, ja silti äiti kadotti tämän näkyvistään.

Eikä hän osaa olla aivan varma onko tämä ihminen tässä, hänen edessään. Missä kulkee todellisuuden raja, missä sen mikä on kuviteltu.



tiistai 21. elokuuta 2012

Kolmekymmentä


Äiti puree kyntensä lyhyiksi, ettei raapisi itseään unissaan, ettei verkkokangas tarttuisi äidin kynteen, ettei lapsen iholle piirtyisi hentoja naarmuja, ettei kynsien alla kasva bakteerien sotajoukko, miljoona kappaletta ja  yhä monistuen. Äiti repii kynsinauhansa aristaville haavoille, jotta tuntisi kuinka desinfiointiaine turruttaa lihan. Jotta oppisi, kuinka fyysinen aiheuttaa fyysisen kivun, ettei kaikki ole tunnetta, sen iholla kaikuvaa huutoa.

Kun kynnet ovat lyhyet, äidin hampaat pureutuvat sormenpäiden nahkaan. Äiti puree tämän tunteen itsestään pois, sillä ei voi katsoa sitä silmiin. Äiti kättelee lääkäriä, kättelee vaikka tahtoo piilottaa verestävät, tulehtuneet kätensä. Kättelee, vaikka kätellä ei saa, ei kuulu, ei tarvitse.



maanantai 20. elokuuta 2012

Kaksikymmentäyhdeksän



Alkaa ilmestyä sanoja, joita ei sovi sanoa ääneen, sanoja joiden värähtelytaajuus aiheuttaa äidin olomuotoon solutason resonanssia, epävakautta elinjärjestelmässä,

futum futum futum,

suhisevana äänenä korvakäytävissä.

Epävakaus liikuttaa äidin mannerlaattoja, saa aikaan maanjäristyksen. Laatat joista äiti rakennettiin uudelleen kaksiulotteisemmaksi, nyt on vain ennen ja on jälkeen, vain kaksi ajanjaksoa ja siksi vain kaksi ulottuvuutta olla. Äidin merivesi aloittaa aallon, kasvavan aallon, se suurenee eksponentiaalisesti peittämään horisonttia, äidin näkökyky huononee, näkökenttä supistuu ja sumenee reunoiltaan. Suolaisen veden hyökyaalto peittää alleen kaiken ja tekee äidistä täysin suojattoman. Yhtäkkiä äiti on paljas, kaikkien katseiden alla, sisus revittynä muiden nähtäväksi vaikkei äiti näe merivedeltään mitään.

Enää yhtään mitään.

Muurit huuhtoutuvat rantaan myöhemmin, pirstaleiset ja aallonsyömät muurit, jotka äiti kerää hellästi yhdeksi kasaksi.  Äiti nostaa kainaloonsa kylmentyneen kattilallisen riisipuuroa, sekoittaa siitä sitkeän laastin joka kestää maanjäristyksiä, muuraa uuden aallonmurtajan. Pieniin pirstaleisiin uppoaa enemmän laastia, kokonaisuus on kestävämpi kuin ennen.



sunnuntai 19. elokuuta 2012

Kaksikymmentäkahdeksan


Äiti ei oikeastaan ymmärrä, miksi puhutaan tunteista ikään kuin ne olisivat eroteltavissa fyysisestä. Ikään kuin ne eivät olisi jotain konkreettista jota koskea. Äiti voi piirtää kädellään kohdan, johon hän repi surun mentävän railon, sen meridiaanin. Sillä sitä suru on, näkyvää ja avointa, tuntoaistilla todettua, sydänlihaksen surkastuma ja keuhkojen dorsaaliosien ilmattomuutta. Mitä muuta viha on, kuin särkeviä käsiä, suu joka muuttuu aavikoksi, ohimot joihin veitset työntyvät sydämenlyöntien tahdissa.

Mitä muuta se on, kuin hartioita jotka vetäytyvät kasaan, vartalo joka käpertyy itseensä, jaloissa toive potkusta, rystysissä toive ihon aueta kirpeille haavoille, vasten betonista kulmaa, juuri sen karheus ja kylmyys, juuri näiden rystysten välissä. Hampaat, joiden pintoihin verkostoituneena halkeamien reitti, iho joka kevyestä kosketuksesta viiltää kipua. Mitä muuta se on, kuin fyysistä? Mitä muuta se on, kuin konkretiaa? Kun kipu kulkee pitkin silmäkuopan pohjan, läpi ohimon, kaularangan kautta selkärankaan, alaselässä ristinmerkki, tämän sinä tunnet.

Näin sinä tunnet.



lauantai 18. elokuuta 2012

Kaksikymmentäseitsemän


Äidin ystävällä on epätoivoinen nauru, jota välkytetään aina niinä päivinä jotka ovat liian raskaita elää iltaan asti.

Ystävän nauru alkaa aaltoilevana ja katkeilevana, se yltyy nikotteluksi ja nyyhkytykseksi, jota joku toinen erehtyy luulemaan itkuksi. Muttei se ole itkua, ei vaikka äidin  ystävän poskilla valuvat kyyneleet, ja äidin poskilla valuvat kyyneleet, vaikka kumpikin nikottelee ja vaikka kumpikin nauraa nyyhkyttäen surullisille ja synkille asioille.

Äiti raivaa taas itselleen tilan ruokakaupan eteisestä, kirjaston perimmäisestä nurkasta, likaiselta bussipysäkiltä ja sairaalan aulasta, ja kietoo itsensä ystävänsä nauruun, kietoo ystävänsä omaan nauruunsa, ja odottaa niin kauan että  kumpikin voi taas kävellä eteenpäin pidättelemättä itkua.



perjantai 17. elokuuta 2012

Kaksikymmentäkuusi


Territoriaalinen taistelu käydään lähes päivittäin. Sillä lapsi ei ole enää äidin lapsi, lapsi on toimenpiteiden ja laitteiden lapsi, lääkärien ja sairaanhoitajien, virkailijoiden lapsi, apteekin lapsi ja kaikkien muiden paitsi äidin oma.

Äiti merkitsee alueen rajat huolellisesti jokainen aamu, merkitsee ne merivedellä mutta rajat haihtuvat jättäen jälkeensä vain hennon valkoisen suolatahran, joka katoaa  laitoshuoltajien lattiamoppien alle. Äiti elää päivänsä huoneessa, joka ei ole hänen, jonka ovia ei saa lukita eikä mikään ole omaa, edes se mihin kirjoittaa oman nimensä.

Kuukausien kuluessa äiti hyväksyy tämän, sen ettei ole enää hän vaan äiti, sen ettei ole enää rajoja jotka voisi asettaa. On huone, jossa asutaan viikkoja, kuukausia, eikä siitä koskaan tule oma.



torstai 16. elokuuta 2012

Kaksikymmentäviisi


Kun äiti viimein nukahtaa, hän tapaa unessaan tutun lapsen. Lapsi katsoo äitiin sinisillä silmillään, ne ovat pyöreät, äiti tunnistaa niistä omat muotonsa ja värin joka on heille yhteinen. Hän katsoo äitiin ja sanoo

eikö olekin ihmeellistä, torakka selviää ydinsäteilystä, mutta kuolee pyörän renkaan alle?

ja äiti ymmärtää taas mitä on olla mitätön. Eikä äiti palaa enää raiteilleen, ei unen aikana, ei sen jälkeen, ei kokonaiseen päivään eikä vielä seuraavaankaan, koska ei tiedä mitä pitäisi pelätä,

sitäkö että selviää kaikesta ja silti. Silti.



keskiviikko 15. elokuuta 2012

Kaksikymmentäneljä


Kuinka katsoa ihmisiä silmiin ja sanoa ettei enää jaksa, kuinka sanoa se niin että tulee kuulluksi. Millä sanoilla aloittaa, että voi sanoa auki asian, joka on tämä; hän ei jaksa enää, sillä voimat kuluvat hengittämiseen ja soluseinämien tukemiseen, on selkäranka joka pitää nostaa yhtenäiseksi, on jalat joiden päällä pitää jaksaa seistä, silmät jotka on pidettävä väkisin auki. Yö ja unen lyhyet kierrot eivät vie väsymystä pois, se ei ole nukkuen häivytettävissä.

Kuinka kertoa tämä; on vain kaksi asiaa joihin keskittyä. Se, että jaksaa aamusta iltaan, ja yön läpi seuraavaan.



tiistai 14. elokuuta 2012

Kaksikymmentäkolme


Psykologi katsoo äitiä. Äiti katsoo psykologia, hetken aikaa, keskittyy sen jälkeen tuijottamaan ikkunasta ulos. Kumpikaan ei sano mitään, äidin mielestä sanominen on psykologin velvollisuus, psykologin mielestä sanojen kuuluu olla äidin. Kadulla on kestoharmaata, harmaus on ympäröity harmailla taloilla, joita sävytetään harmailla pilvillä. Sade on melkein kuin sumua, niin täyttä ja täydellisen pieniä pisaroita. Jos nyt paistaisi aurinko, sateenkaari olisi täydellinen, säteiden heijastuma pienissä yhtenäisissä pisaroissa.

Äiti laskee jokaisen geometrisen kuvion verhoissa, etsii niistä toistuvan sarjan, tekee siitä kaavan, etsii sen uudelleen. On vain seinältä kuuluva

tik tak tik tak,

äiti tuijottaa ulos ja repii kynsinauhojaan kunnes tuntee kostean. Peukalonkynnen vieressä tihuttaa pieniä yhtenäisiä punaisia pisaroita, niiden päälle äiti painaa nenäliinan, valkoisen nenäliinan joita on paketillinen vieressä, paketillinen niitä varten joilla on sanoja, ja sanojen lisäksi kyyneliä.



maanantai 13. elokuuta 2012

Kaksikymmentäkaksi


Kun äiti ensimmäistä kertaa löytää itsensä psykologin oven takaa, hän tahtoo juosta karkuun. Mutta juosta ei voi, sillä se herättää liikaa huomiota, ei voi heittäytyä maahan polvilleen, nostaa käsiään kohti taivasta ja huutaa

miksi, jumalauta, miksi, miksi

ei voi poimia käteensä suurta pölykapselia ja heittää sitä läpi aulan lasioven, ei voi ottaa nyrkinkokoista kiveä ja heittää sitä toisen kerroksen vastaanoton ikkunaan.

Ja vaikka äidin käsi on teoriassa täysin toimiva, vaikka lihaksissa ja hermoradoissa on tieto ja käskyjen ketju, mikään ei toimi.

Mikään.

Ja äiti seisoo toinen käsi ovenkahvalla, toinen käsi riippuen veltosti vasten kylkeä. Eivätkä jalat kykene valitsemaan ilmansuuntaansa. Tähän äiti jää, kunnes ovesta kulkee joku toinen, ja äidinkin on otettava askel, kaksi, kolme, kymmenen. Ja psykologi istuu toimistotuolissa, katsoo niin kuin olisi tuttu, sanoo

hei.



sunnuntai 12. elokuuta 2012

Kaksikymmentäyksi



Äiti opettelee uuden kielen ja sen sanaston, vaikka sanotaan ettei aikuinen enää opi. Ja kun päiviä kuluu, on yhtäkkiä hyvin luonnollista sanoa

kanyyli

tai

viggo,

on yhtäkkiä niin kuin aina olisi ollut näin, lauseissa parenkyymeja ja granulaatiota, porta-alueen ahtaumaa ja erinomainen virtaus. Mutta äiti oppii myös sen,  että uusi kieli ja uudet sanat korvaavat sen, mitä ennen on sanottu. Hän kadottaa omat sanansa, oman kielioppinsa, hänen oman äitinsä kielen.



lauantai 11. elokuuta 2012

Kaksikymmentä


Äiti tunnistaa tämän hetken ensimmäistä kertaa istuessaan sohvalla, se on hiuksenhieno railo jossa äiti nyt ja äiti kohta ja äiti äsken ovat limittäin ja vierekkäin. Äiti istuu siinä, istuu niin kuin ihan oikea normaali ihminen, joka istuu sohvalla ja katsoo eteensä. Siinä ympärillä seinät, ihan oikeat seinät jotka ovat kantavat ja ehyet. Hän istuu siinä niin kuin todellinen ihminen, jaloissa kaksi sukkaa, yksi siis kummassakin, paita jossa on hihat, kaula-aukkokin.

Ja äiti puhuu, oikeita sanoja, sanoja joilla on alku ja loppu, niillä lienee keskikohtakin niin kuin sanoilla on. Sanoja, joita sanotaan peräkkäin, aivan kuin oikeita lauseita, kun aika yllättäen liikkuukin harmaaseen utuun, epäsäännölliseksi.

Ja äiti on yhtä aikaa yksikön ensimmäinen ja yksikön kolmas, ja ero on hänen silmiinsä huimaava. Hän tarrautuu kiinni sohvan pehmeisiin tyynyihin, tarrautuu otteella kuin luonnottomassa vuoristoradassa, jossa vauhti erottaa yhden kahdeksi, kahden lukemattomiksi pirstaleiksi. Ja tämä on ensimmäinen kerta, ensimmäinen lukemattomista kerroista, kun todellisuus on liian tiheä kestää yhtenä.

Todellisuus on liian tiheä kestää.



perjantai 10. elokuuta 2012

Yhdeksäntoista





Tämä on äidin baletti, hänen korsettilihaksensa äärimmilleen jännitettynä, käden kaari täydellinen, jalan ojennus niin kuin on oltava.

Vai sittenkin vetojuhta ja hevosen lihaksen lämmin hyöky, paksu tuoksu ja silkkinen tunto sormenpäissä.

Vai sittenkin, vai sittenkin.

Sittenkin.

Äiti ojentaa kätensä ylös, venyttelee lihaksistaan sairaalatuolin painon, ojentaa jalkansa ja pyörittää nilkkojaan, jalkojaan.

Askelten reitti on muuttumaton, on reitti sairaalaan ja sairaalasta pois, on reitti sairaalan seinien sisällä. On äiti joka tanssii jokaisen askeleen, joka vetää jokaisen hetken kuin kallion perässään.




torstai 9. elokuuta 2012

Kahdeksantoista


Kalenteriin piirtyy merkityksellisiä päivämääriä, on päivä kun lapsi syntyy, on päivä kun äiti katselee lääkärin polvipituista villahametta, on päivä kun lapsi on raskas kuin lyijypaino verkon reunassa.

On päivä, kun äidin pitää vielä lapsi sairaalaan, pitää viedä ja jättää niin, ettei lapsi nuku enää hänen vieressään, niin ettei lapsi herätä häntä aamulla syvästä unesta, niin ettei hän voi enää valvoa lapsen unta. On päivä kun lapsen iho ei kosketa äidin ihoa, on päivä kun äiti kättelee lääkärit ja sairaanhoitajat ja näkee osaston oven, päivä jolloin äiti ensimmäistä kertaa pitää lasta kiinni neulan edessä. On päivä jolloin lapsi on hauras ja haavoitettu.

Viikkorivien vakiokokoiset mustat numerot, silti äiti voisi vannoa että merkityksellisiin päivämääriin on ilmestynyt varjostus, kursiivi, astetta paksumpi fontti ja raskasmetallien paino.

Viikkojen vakiokokoiset numerot, jokaisella on oma painonsa ja tahti, tahti, tahti,

joka ei koskaan hidastu. 



keskiviikko 8. elokuuta 2012

Seitsemäntoista



Toisina päivinä äiti kaipaa seinättömiä tiloja. Hän kävelee pellolla, jalkojen alle katkeilee äänekkäästi rypsien kuihtuneita varsia. Piennar on vielä kostean niljakas ja muta imaisee jalat tiukasti maahan. Taivaanranta on avarampi kuin kodin seinät, puut vielä riisuttuina talven jäljiltä. Askeleen alla haurastuva varsi

raks, pienen viiman kylmettämä jääkerros, rits, kuraista jäämosaiikkia, rats. Äiti ei ole hauras, mutta murtuu yhtä äänekkäästi.

Silloin äiti yrittää löytää eleisiinsä kaurismäkeläistä tyyneyttä, mutta repliikit hajoavat improvisoinniksi, puhekuplien ääriviivat rikkoutuvat kovaäänisesti ja särmikkäästi seiniin osuen. Kenenkään korvat eivät virittäydy kuuntelemaan, tämä on näytelmän väliaika, lepuutetaan jalkoja, venytellään selkää, soitetaan lastenvahdille, juodaan kahvi, poltetaan tupakka, puhutaan säästä. Sinä päivänä äiti hajoaa palasiksi, hiekan muruja pienemmiksi. Äiti pakenee imurin suulakkeen edeltä lattialistojen rakoihin, huonosti istuvien kynnysten alle, lankkujen väliin, maton alle. Äiti on savukone ja tuulikone ja myrskykone yhtä aikaa. Silloin äiti huutaa, huutaa, huutaa.

Äidin on huudettava niin kauan, että ääni muuttuu käheäksi, silmiin tulee tiheä punainen verkosto ja keuhkot on huudettu tyhjiksi. Silloin Legoista rakennetaan äänivalli, tiheä muovinen este äidin värähtelemille taajuuksille, riittävän tiivis hiekkalaatikko äidin pienille jyville. Äiti rakennetaan ehjäksi, säännönmukainen kopiosuojattu monitahokas kerrallaan. Rystysten paikalle valkoiset kaksinappiset, silmiin läpinäkyvät siniset muovipalaset, suuksi pisin mahdollinen palikka suoraksi, hiljaiseksi viivaksi. Sen jälkeen äiti on ihan ehjä, vaikka hänen eleissään on vielä uudelleensyntyneen jähmeyttä. 



tiistai 7. elokuuta 2012

Kuusitoista



Ne puhuvat tässä omilla sanoillaan, joita ei voi vastaanottaa nyt, joiden kuuleminen on liikaa. Äiti huomaa ensin vasemman jalan kantapäässä aristavan ihon. Hiertymän alku, pienen vesikellon orastava nuppu. Jalkaterän jokainen luu, nivel, varpaiden välit, sääri ja sen iho.

Ne puhuvat edelleen, sanoilla joilla epikriisit ja oppikirjat päällystetään, puhuvat eivätkä lopeta, eivät lainkaan.

Kaksi kättä. Molemmissa sormia viisi, ranteet, on värttinäluu kummassakin. Hengitys joka kulkee sisään sieraimista, ilmastoinnin viilentämä ilma sisään, tauko, lämmin ilma ulos, tauko. Automaatio, niin kuin sydän joka lyö, ikääntyvät solut, soluseinämä, tuma, deoksiribonukleiinihappo, tämä ydin. Äiti on nyt, tässä hetkessä nyt, läsnä tällä sekunnilla. Hän tuntee tuolin selkänojan vasten rankaansa, paidan sauman kyljessään.

Ne puhuvat edelleen, sanoilla jotka eivät kuulu runoihin tai kahvipöytään, puhuvat vieläkin.

Äiti hengittää ilman sisäänsä. On tässä nyt, eikä se ole tämän ihmeellisempää. Poimii sanat, arkistoi ne, piilottaa rämisevään peltitorniin, aakkostaa jokaisen omalle kohdalleen. 



maanantai 6. elokuuta 2012

Viisitoista



Sairaanhoitaja kantaa lapsen pitkin käytävää, kantaa sylissään eikä kuljeta sängyssä, huutavan lapsen joka vääntää itseään jousen kaarelle. Lapsen ääni poukkoilee kaikuna pitkin seiniä, peittää alleen ilmastointilaitteen, infuusiopumpun, saturaatiomittarin, nämä vieraat äänet joita äiti ei vielä osaa nimetä. Hoitajan huulilla on vilpitön hymy, kun hän ojentaa lapsen äidille ja sanoo

tämä lapsi on niin täynnä uhmaa, että hän selviää kyllä.

Lapsi on kovaääninen ja raivokas, heiluvia nyrkkejä ja vihainen katse. Tämä lapsi selviää kyllä, mutta äiti kuulee mielessään pelkän ehtolauseen, sillä sellaisista jotka selviävät varmuudella ei tarvitse sitä kertoa. 



sunnuntai 5. elokuuta 2012

Neljätoista



Äiti istuu kansliassa, pyökinvärisen pöydän ääressä ja miettii, ettei kansliaan joudu kuin se, joka ei osaa käyttäytyä. Kansliat ovat sanktioita varten, puhutteluita. Lääkärit istuvat pöydän toisella puolella, piirtävät vakiokokoiseen paperiin omaa kaaviotaan, aivan tavallisella kuulakärkikynällä ja se tuntuu äidistä yhtäkkiä kovin sopimattomalta,

on olemassa asioita joihin arkiset kynät eivät sovi.

Lääkärit puhuvat kumpikin tasaisella äänellä, jatkavat toistensa lauseita kuin ankanpojat, puhuvat koska äiti tahtoo kuulla, sillä äidin tiedonjano on loppumaton. Kunnes äiti purskahtaa hartioita nykivään äänettömään itkuun, ja huoneesta tulee hiljainen ja painostava, on vain pyökinvärinen pöydänpinta jota tuijottaa, on vain ilmanvaihtokanavan humina.

Kun äiti vuosien kuluttua katsoo tätä kaikkea kuin elokuvaa, tähän kohtaukseen hän tahtoisi palata. Hän tahtoisi palata, kumartua eteenpäin ja tarttua lääkäreitä hellästi kädestä, sanoa

älkää välittäkö, minäkään en koskaan totu tähän



lauantai 4. elokuuta 2012

Kolmetoista



Lääkäri puhuu kuudenkymmenen prosentin todennäköisyydestä  ikään kuin kyseessä olisi ilouutinen, mutta äiti on viulunkieli joka kiristyy, jokainen koukistaja ja ojentaja väärässä järjestyksessä, luonnottomassa puristuksessa. Äiti on leukaperien puristava voima, hampaiden kirskahdus. Lääkäri ei ymmärrä, että kuusikymmentä prosenttia on liian vähän, että kaksi kolmesta ei ole riittävästi.  Eikä äiti ymmärrä lääkäriä, ei ymmärrä, eikä löydä enää sanoja muuhun kuin kysymykseensä,

vain yksi, kaksi, nämä kolmesta mutta viimeinen ei, tajuatko kuinka vähän se on, kuinka mitättömän vähän se on lupauksena?

Tajuatko sinä, ettei tämä olisi sinulle ilouutinen, ei jos puhuisit samassa lauseessa omasta lapsestasi, ihmisestä jonka tunnet, jonka uloshengityksen olet hengittänyt sisääsi, josta tunnet jokaisen pienen uurteen, ihokarvan ja huokosen?

Äiti puristaa nyrkkinsä kahdeksi valkoiseksi kiveksi, painaa ne vasten reisiään, puristaa niin kauan ettei saa käsiään auki, puristaa niin kauan kuin jaksaa, niin kauan ettei enää tahdo lyödä,

ketään. 



perjantai 3. elokuuta 2012

Kaksitoista



Matka risteyksestä pääoville on ensimmäisellä kerralla pidempi, kuin koskaan sen jälkeen. Tammiovet ja niiden messinkikahvat, intarsiakukat ja lyijylasi paljon raskaammat, kuin yhdelläkään kertaa tämän jälkeen, matka pääovilta porrasaulaan vie enemmän askelia, kuin koskaan toisella kertaa, tämä kaikki on painettava mieleen nyt. Juuri nyt, penkkien käsinojat ja niiden kulunut lakka, lattian ääni vasten kenkiä, oven paino, portaiden lukumäärä.

Ja kun äiti kävelee kerrosten välisiä portaita, hän ei vielä tiedä, että matka lyhenee jokaisella kerralla, portaiden askelsyvyys on pienempi niin kuin askelkorkeuskin, vaikka portaita on paljon vähemmän. Eikä äiti tiedä, että koskaan tämän jälkeen matka osastolle ei ole näin pitkä, koskaan tämän jälkeen osasto ei ole näin kaukana. Koskaan tämän jälkeen hän ei saa tätä välimatkaa takaisin.

Koskaan tämän jälkeen välimatka ei palaa.

Koskaan tämän jälkeen hän ei saa tätä etäisyyttä takaisin.



torstai 2. elokuuta 2012

Yksitoista



Äiti painaa tyynyn kasvoilleen, painaa molemmilla käsillä. Tyyny on pehmeä, pinnaltaan liukkaan puuvillan tiiviyttä. Huuto on karkea reunoiltaan,

karhea,

teräväreunainen mutta ennen kaikkea kuiva. Kuiva, aavikkoa ja hiekkaa, ja siksi turvallista sillä siihen ei voi hukkua. Ja äiti haukkoo henkeä, haukkoo ahnaasti läpi tyynyn, vetää keuhkoihinsa tyynyn viikkojen pölyn.

Huuto alkaa käheänä rapsahtavana äänenä, se repeää jyliseväksi pauhuksi, se tärisyttää äidin keuhkoputkia, se on ääni joka ei ole hänen omansa. Se on huuto joka on yhtä aikaa pehmeä ja karhea, halkeamille kuivunutta savea ja pölyn pieniä hiukkasia, huuto jossa ei ole pisaraakaan merivettä. Ja äiti painaa tyynyn kasvoilleen tiukemmin, painaa kunnes on aivan hiljaista ja keuhkoputkissa pelkkä lepattava kaiku. Painaa, kunnes huuto on tyhjä ja hiljainen. 



keskiviikko 1. elokuuta 2012

Kymmenen


Äiti istuu keittiön pöydän ääressä, edessään kuppi huoneenlämpöistä teetä, käy läpi puhelimensa nimiä ja ilmoittaa niille, joiden nimet herättävät tunteen, kertoo vaikkei ole vielä mitään mitä kertoa, äiti ei vain tiedä tätä. Hän luulee, että tässä on kaikki, tarina joka loppuu tähän. Äiti tulee olemaan väärässä vielä hyvin monta kertaa.

Kaikki on hyvin, totta kai, kaikki on hyvin ja tämä on pelkkää rutiinia, tiedättehän.

Ja äidin vatsassa on karkean pellavanarun solmuinen vyyhti, se kiertää vatsaan takkuisen möykyn, yhden solmun lisää jokaisella kerralla, kun äiti sanoo

kaikki on hyvin,

vaikkei usko siihen itse, vaikka tietää ettei se mene niin. Ja kun äiti kieltää itsensä kolmannenkymmenennen kerran, ja puhelimessa kolmaskymmenes nimi, äidin vatsassa on enää pelkkä fossilisoitunut möykky  pellavaisia valheita.