tiistai 31. heinäkuuta 2012

Yhdeksän



Äiti lähetetään kotiin sairaalasta sylissään lapsi, josta äkisti on tullut huimaavan raskas. Eikä äiti tiedä, onko voima lähtenyt hänen omista käsistään, vai onko kyse vain lyijynraskaasta liivistä,  jonka hän on pukenut päälleen ensimmäisellä kerralla röntgenhuoneessa,

eikä hän enää osaa sanoa onko liivi riisuttu pois vai ei, häneltä tai lapselta.

Sillä jalat painavat enemmän kuin ennen, hänen kätensä ovat heikommat kuin ennen, hänen rintakehänsä päällä kerros painoa, jota hän ei ole ennen kokenut, lapsi vaikeampi kantaa. Lapsesta on tullut tiivis ja raskas, liian todeksi tehty.

Ajatukset, ne ovat kevyempiä, lähes ilmavia ja lohdullisia, sillä äiti katkoi jokaisen valokaapelin ennen kuin informaatio saavutti päätepisteen. Mutta äiti on ihminen, ja kaapelit siksi elollisia, ne kasvattavat uusien hentojen kaapelien joukon, etsivät uuden hiluksen ja työntävät lonkeroitaan kohti äidin suojattomia aivoja. 

Eikä äiti tiedä olevansa keskellä kilpajuoksua, ehtiikö hän kotiin ennen kuin hän ymmärtää tämän kaiken, murto-osan siitä.



maanantai 30. heinäkuuta 2012

Kahdeksan




Vaikka äiti on vakuuttunut siitä, että asiat ovat nyt huonosti, hän ei tahdo kuulla sitä. Hän tahtoo kuulla olevansa väärässä. Hän tahtoo kuulla olevansa hysteerinen, sillä hysteria on äidin jokaisessa solussa jo valmiina, pieninä itävinä siemeninä, orastavina alkuina. Sillä vaikka äiti tahtoo, että joku tulee ja lopettaa epävarmuuden, hän ei tahdo kuulla mitään varmaa. Hän ei tahdo kuulla mitään, mitä ei voi enää peruuttaa.

Hän ei tahdo kuulla mitään, sillä jokainen varma tieto on isku palleaan ja toinen ohimolle, avokämmen suoraan kasvoille ja lattia vasten takaraivoa, potku vasempaan munuaiseen, repeytynyt perna, sisäinen verenvuoto, murtunut kylkiluu, kolme tikkiä oikeassa silmäkulmassa ja molemmat etuhampaat läpi ylähuulen, kallonmurtuma ja kasaan painunut keuhko.

Peilikuva on rujo ja verinen, mustelmainen, kuinka voi olla näin?

Ja kun äiti myöhemmin ajattelee tätä hetkeä jolloin kohtasi peruuttamattoman, hän voisi vannoa että se meni näin; äiti läähättää ja hengittää katkonaisesti, sylkee verta valkoiselle lattialle, toinen silmä muurautuu umpeen, äiti on melkein kaksinkerroin sillä vatsan kipu on repivä, toinen käsi on sijoiltaan, hän huohottaa ja hikoilee, kasvot sinelmien pöhöttämät, hänen kielensä kuin veltto ja verinen matelija jossa on hänen omien hampaidensa jäljet. 



sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

Seitsemän


Kun äiti ensimmäisen kerran istuu lääkärin edessä, ulkona on kirkas ja viileä päivä, ja puiden latvoissa navakka tuuli, sen äiti näkee vastaanoton ikkunasta. Kun äiti ensimmäisen kerran istuu lääkärin edessä, uskoo istuneensa vaikkei muista tuolia lainkaan. Iho muistaa kyllä, muttei tahdo kertoa.

Äiti ei muista lääkärin ulkonäköä, mutta hänen hiustensa sävyn ja kehyksen kaaren silmälasien vasemmassa linssissä, polvipituisen hameen ja lääkärin kumaran asennon lapsen yllä. Äiti muistaa odotushuoneen lapset ja jääkiekkopelin ja tietojenluovutuslomakkeen, sairaanhoitajan ruokatunnin ja vastaanoton pohjakuvan, mutta hän ei muista lääkärin kasvoja vielä vuosienkaan päästä. Kun äiti ensimmäisen kerran istuu lääkärin edessä, hän melkein pyytää anteeksi. Hän on melkein pahoillaan siitä, ettei tiedä kumpaa hän haluaa hoidettavan, tätä lasta vai tätä epävarmuutta, joka äidissä on.

Kun äiti ensimmäisen kerran istuu lääkärin edessä, yhtäkkiä on olemassa vain hän ja lapsi, ei lääkärin kasvoja lainkaan. 



lauantai 28. heinäkuuta 2012

Kuusi


Äiti muistaa mustan ja pimeän sävyt, sen kuinka tummia yöt voivat olla. Hän muistaa itsensä tuijottamassa lastaan, etsien johtolankoja ja vihjeitä siitä, ettei hän itse ole järjetön, etteivät hänen vaistonsa johda häntä harhaan. Hän muistaa itsensä valvomassa, lapsen iho kiinni hänen ihossaan, hän muistaa itsensä ja kevyen hengityksen, niskan jäykän asennon.

Lapsi hengittää lyhyitä vetoja, sekunnin mittaisia, on kuin ei hengittäisi lainkaan ulos. Kuin tahtoisi vetää kaiken hapen keuhkoihinsa, muttei luovuttaa itsestään mitään pois. Ei luovuttaa itsestään mitään maailmaan.

Äiti ei tunnista johtolankoja, ei ymmärrä miksi langat ovat solmussa, ei tiedä mikä on vialla mutta jokin. Jokin kyllä on, sillä täydellinen ei ole totta. 

Siksi hän muistaa yöt, joina nukkui käsi lapsen rinnalla jotta tuntisi hengityksen taukoavan. Jotta tuntisi hengityksen taukoavan, ja huutaisi lapsen uudelleen hengittäväksi, puhaltaisi tähän ilmaa kuin navakka pohjoistuuli. Jotta tietäisi mikä on tämä mitä kuuluu pelätä, jotta nimeäisi sen. Siksi äiti tarkkailee lapsen hengitystä, taukoamatta, koska ei tiedä  mitä muuta tarkkailla. Sillä jokin on, jokin on kyllä.

Ja lapsi hengittää tihein hengenvedoin, hu hu hu hu.



perjantai 27. heinäkuuta 2012

Viisi


Tämä lapsi on täydellinen,

äiti sanoo, ja säikähtää sanojaan. Sillä täydellistä ei voi olla, äiti on sanonut pelkonsa ääneen ja tehnyt sen siksi todeksi. Täydellistä ei voi  olla, siksi asiat eivät mene näin. Ei ole täydellistä lasta ja äitiä hänen vieressään, ei ole tarinaa jonka sävyt pysyvät puhtaina, paletin värit sekoittuvat, murtuvat. Täyttyvät harmaan ja ruskean sävyillä, täyttyvät mustalla ja varjoilla.

Ei ole olemassa täydellistä lasta, on olemassa äiti ja äidin sylissä tummasilmäinen lapsi, jonka salaisuutta äiti ei voi ymmärtää. 

Eikä kukaan kertonut äidille, ei ennen kuin nyt: tämän lapsen opetus on tämä, on maailma johon sinä et voi vaikuttaa, on asiat jotka tapahtuvat, on sattumien toistuva joukko, eikä ihminen joka ei usko jumaliin voi koskaan olla jumalan kuva, ei koskaan jumalan kaltainen kaikkivoipaisuudessaan. Tämän tarinan opetus on tämä: on vain sattuma, ei johdatus. On asioita toistensa perässä, on osoitus siitä kuinka mitätön on ihminen, kuinka suuri on elämän voima, kuinka pienestä se katkeaa. Kuinka helppo se on unohtaa. Kuinka helppo on unohtaa ja itkeä.




torstai 26. heinäkuuta 2012

Neljä




Kun lapsi syntyy, hän avaa toisen silmänsä ja kurkistaa, katsoo vain yksi silmä kerrallaan, niin kuin ei tahtoisi nähdä koko maailmaa. Niin kuin tahtoisi nähdä vain yksiulotteisen kuvan, vain kapean paperisen kaistaleen kerrallaan. Lapsen silmät ovat tummat ja vetiset, katse on etäällä tästä maailmasta. Äiti katsoo lasta, ja näkee että tämä ihminen on läsnä niin pelottavalla intensiteetillä, niin pelottavalla voimalla, että äidin henki salpautuu. Lapsi katsoo ja naukaisee, pitkän ja särkyvän äänen, kuin lokinpoikanen.

Lapsi naukaisee pitkän ja särkyvän äänen, muttei itke. Painaa päänsä vasten äidin ihoa ja hamuaa huulillaan, nokkii. Nokkii, pieni linnunpoikanen.



keskiviikko 25. heinäkuuta 2012

Kolme



Lauantai ja sen aamu, silloin muutos käynnistyy. On ihminen, on hän, on nainen jota puhutellaan etunimellä. On kasvot, joiden peilikuva on tuttu. On peilikuva, joka koskaan ei ole sama, ei sekunnin jälkeen, ei murto-osankaan.

On ihminen, jota ei voi koskaan tuntea, sillä kohta hän on joku toinen. Joku aivan muu, solutasolla muutos ei pysähdy eikä edes hiljene, kulku on väistämätön, ajatuksien rajat katkeamattomia. On vain yksi suunta, tämän ellipsin sisällä vauhti ei koskaan hiljene.

Äiti katsoo itseään peilistä, näkee lintumaiset piirteensä, naakan mustana kiiltävät höyhenet, pyöreä kumpu, verisuonissa kohina joka muistuttaa siiveniskuja.

Lauantain aamuna muutos käynnistyy, äiti astuu keskelle linnunpesää, sen sammaleita ja pellavarivettä, sen piikkeinä pistäviä korsia. Pian on lapsi, ja kaikki toisin, enemmän toisin kuin voi ajatellakaan.




tiistai 24. heinäkuuta 2012

Kaksi



Ennen kuin lapsi syntyy, äiti tapaa hänet unessaan, pienen ja vihaisen lapsen, jonka ihoa peittää ohut nukka ja silminä kaksi kirkasta safiiria. Äiti nostaa hänet syliinsä ja käärii tilkkupeittoon, rakentaa lapselle pesän vihreistä sammaleista ja pellavariveestä, repii sitä niin kuin oravat tekevät, niin kuin pikkulinnut. Äiti laskee lapsen lepäämään pesän päälle, ottaa askeleen taaksepäin, katsoo tätä ihmeellistä pientä ihmistä, sen vihaisena tuikkivia silmiä eikä voi ymmärtää sitä, kuinka elämää saa alkunsa. Kuinka ensin on ei mitään ja sitten yhtäkkiä kaikki. Äiti katsoo lasta, ja näkee itsensä ja tietää, että enteillä on merkityksensä, myrskyillä alkupisteensä. Äidin alkupiste on tässä, tämän hetken keskellä.

Äidin alkupiste on tässä, ennen tätä hetkeä ei tämä ihminen ollut olemassa, ei näin. Ei tällä tavalla. 



maanantai 23. heinäkuuta 2012

Yksi


  
Lapset rakentavat Legoista hautausmaan. Vihreä tasainen alusta, ei kumpuja, ei elämää. Värikkäistä, säntillistä muovipalasista rakennetut hautaristit, johdonmukaisissa jonoissa. Äiti istuu keittiön lattialla, 

lattialla koska siltä ei voi pudota, 

juo teetä valkoisin rystysin ja kirjoittaa itsestään yliampuvan murhenäytelmän. Jostain on aloitettava, miksei siis tästä. 

Lapset sanovat, että sielu lentää taivaalle, ei taivaaseen. Äiti on samaa mieltä, uskonnollisesti ja kieliopillisesti, mutta sovittelee sanansa paremmin näytelmään sopiviksi. Äiti sanoo, ettei usko jumalaan, ja jumala on olemassa vain sellaiselle joka uskoo. Äiti puhuu jumalasta pienellä alkukirjaimella, koska se on äidin mielestä korrektia. Illalla äiti käy mielessään läpi kaikki tuntemansa jumalat ja pyytää, että hänen annettaisiin uskoa ihmeisiin. 

Aamulla kun äiti herää, päivä on edelleen sama, pyyntö rekisteröimättä, hyväksyntä pienellä alkukirjaimella puhumiselle annettu. Äiti kerää lattialta Lego-ristit, irrottaa palaset toisistaan, kerää ne laatikoihin ja istuu keittiön lattialle juomaan aamuteetä rystyset valkoisina. Siitä on hyvä jatkaa. 



sunnuntai 22. heinäkuuta 2012

Aloitus


Vaikka näytelmälle on annettu lapsen nimi, kirjoitetuksi ei tule lapsen tarina. Lapsen tarina on omansa, ja lapsi itsessään täydellinen niin kuin pienet lapset ovat, eikä täydellisyyttä voi koskaan puhtaasti toistaa. Vaikka näytelmällä on lapsen nimi, on näyttämöllä äiti ja äidin yksitoikkoinen monologi, lavasteina karkeaa sahatavaraa johon äiti maalaa lapsen kuvan. Lapsen kuvan, täyttäen näyttämön laidasta laitaan, kuvan joka on niin lähellä ettei sitä voi nähdä.

Sillä vaikka näytelmälle annetaan lapsen nimi, on tarina äidin ja yksin äidin.