sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Toinen alku


Kun merivesi jäätyy, kiteiden väliin ja sisälle jää puhdasta suolaa. Jäätynyt meri on heikompaa kuin tavallinen jää, siihen halkeilee murtumia ja railoja, se ei kestä

se ei kestä kuormia.

Kun tulee lämmin ja jää sulaa, siitä tulee haurasta ja kosketusherkkää, vaikka se näyttää aivan ehjältä. 

Kun alan sulaa, ei saa koskea, ei painaa ihoon säröjä, ei vapauttaa suolavettä kiteiden väleistä.

Kun alan sulaa.


lauantai 8. joulukuuta 2012

Lopetus


Lapset rakentavat Legoista kaupunkia, leikkiä jossa ei ole tragedioita eikä kuoleminen ole totta, taloihin  ei tule kosteusvaurioita. Kadut ovat röpöliäistä mukulamuovia, ihmiset kävelevät nivelettömän kankeudella, kaupan vieressä on koulu, koulun vieressä maatila, maatilalla viljasiilo ja muovisia eläimiä.

Äiti istuu keittiön pöydän ääressä ja kuljettaa kupin huulilleen rennoin käsin. Hän  kirjoittaa itsestään komediaa, sillä ei ole olemassa mitään mille ei voisi nauraa. Tässä on toivo, johon äiti tahtoo uskoa, jonka äiti tahtoo nähdä. Se on kiteinen ja se on rakeinen, se on värisevä kuva television ruudulla, pikseleiden tanssi tietokoneen näytöllä. Se on loppumaton tanssi, rytmi joka jatkuu tauotta.

Tässä on se toivo, jonka äiti tahtoo nähdä, johon äiti aikoo tarttua, johon äiti aikoo upota ja

unohtaa tämän kaiken, murto-osan siitä.


Satakolmekymmentäyhdeksän



Äiti katsoo lasta, tekee havainnon,

minä äitinä olen uudelleensynnytetty, sillä vasta nyt näen tämän lapsen, hänen ihohuokosensa ja kulmakarvojen siipimäisen kaaren.

Äiti katsoo lasta, niin kuin katsotaan silloin kuin vastasyntyneeseen rakastutaan, äiti katsoo lasta ja näkee lapsen, ei lavasteita.

Minä näen sinut vasta nyt,

äiti kuiskaa, lapsi hymyilee niin kuin olisi kaiken aikaa tiennyt tämän, tämä on vain alku, tämä esterata jonka äiti juoksi läpi. Niin kuin lapsi olisi koko ajan tiennyt, että kyseessä on kenraaliharjoitus.

Näytelmä ei kerrokaan äidin muureista ja näistä sairaalan luomista puitteista, ei siitä kuinka äidin kielioppi murtuu.

Ensi-illassa äiti kumartaa, nostaa syliinsä lapsen joka on kasvanut kuin varkain, nostaa lapsen syliinsä ja kumartaa. 



perjantai 7. joulukuuta 2012

Satakolmekymmentäkahdeksan



Äiti avaa oven kuistille, ja kuulee kuinka hiljaista on ulkona. Kuistin edessä syreeni, syreenin alla hiekkalaatikko, hiekkalaatikossa muovisia leluja ja rikkoontunut lapio, auringon haalistama lierihattu. Äiti astuu kuistin portaille, kulkee paljain jaloin ulos, tuntee varpaiden alla kivet ja mäntyjen kitukasvuiset viimekesäiset kävyt, hiekan ja kostean nurmen.

Meri ei tuoksu täällä, on vain järvivettä ja sen sameaa pintaa, hietainen ranta ja laidalla ruo'ikkoa. Täällä ei ole aitaa, jonka takana liikennettä, puistoa jonka vieressä sairaalaa, on vain metsä ja talojen hiljaiset pihat, nuotiontuoksu ja hyttysiä enemmän kuin koskaan kaupungissa.

Äiti hengittää syvään, vieläkin syvempään, mutta missään ei tuoksu desinfiointiaineen kirpeys. Äiti hengittää syvään, kiipeää riippumattoon ja keinuttaa itselleen hiljaisen vauhdin, hengittää syvään ja kuuntelee, kuinka hiljaista on painottomuus.


torstai 6. joulukuuta 2012

Satakolmekymmentäseitsemän



Äiti kertoo tarinan lapselle ilta toisensa jälkeen, tarinan noidutusta linnasta ja sen käytävistä, jonka maalauksiin on taiottu lapset kesken leikin, aurinko kiviseksi ja linnut pieniksi m-kirjaimiksi. Äiti kertoo tarinan prinsessan satavuotisesta unesta. Unesta, jonka taustalla soivat hengityskoneen kevyet palkeet, mittareiden

hrrr

bliip.

Hän kertoo tarinan siitä, kuinka pitkä on matka noidutun linnan suurille tammioville, ja ovilta puutarhaan, lumottuun puutarhaan jossa on aina kesä, puissa kirkas vihreä ja kukkapenkeissä sateenkaaria, pihassa lapsia jotka juoksevat ja kirkuvat, koska elämä on niin kevyt etteivät jalat koske maahan.

Äiti kertoo tarinan prinsessasta, joka herättää itse itsensä unestaan, vyöttää selkäänsä miekan ja tarttuu haarniskaan, kulkee läpi linnan ja herättää kuningattaren hurjalla huudollaan, herättää hoviväen, juoksee noidan kumoon ja saapuu puutarhaan, jonka tuoksu pehmeä ja makea, jonka nurmella lapset hurraavat prinsessan paluuta.


keskiviikko 5. joulukuuta 2012

Satakolmekymmentäkuusi



Kesken lauseen äiti ymmärtää, että tämä kaikki, tarina alusta loppuun asti, on lapselle keksittyä, se on kerrottu elämä joka ei ole lapselle totta. Lapsi ei näe tätä niin kuin äiti, lapsi ei koe tätä niin kuin äiti kokee, lapsen kokemus on omansa. Tämä on tarina, jonka äiti saa kertoa lapselleen todeksi, ja koska näin on, äiti saa valita sanat ja sen kuinka sanotaan, ja äiti aloittaa

olipa kerran lapsi, jonka silmät olivat kaksi kirkasta safiiria, hänen luontonsa hurjin kymmenen peninkulman säteellä.

Olipa kerran lapsi, joka toi mukanaan myrskyn niin hurjalla voimalla, että äidin piti rakentaa laiva, alusta loppuun asti, kokonainen hyökyaaltoja kestävä laiva, ja rannalle aallonmurtaja.

Olipa kerran lapsi, jolle annettiin taistelun ja viisauden jumalattaren nimi, sillä lapsi teki nimen todeksi.

Olipa kerran lapsi, ja tämä tarina joka on aivan tosi


tiistai 4. joulukuuta 2012

Satakolmekymmentäviisi



Äiti arkistoi paperit, joissa lapsi on käyriä, ennusteita, diagnoosikoodeja ja laboratoriotuloksia. Äiti arkistoi paperit, joissa lapsi on poliklinikkamaksuja, sairaanhoitomaksuja, matkakorvauksia, vakuutusmaksuja, hakemuksia, selvityksiä, tilityksiä, lisäselvityksiä, valituksia, oikaisupyyntöjä. Äiti arkistoi paperit, joissa lapsi on apteekin sileää kuittinauhaa ja virallisia lausuntoja, joissa lapsi on enemmän painomustetta kuin itseään.

Äiti arkistoi paperit, ja kaivaa esiin lapsen niiden alta. Lapsi on lämmin, uninen, silkkinen. Lapsi on niin lähellä, että äidin on edelleen vaikea nähdä. 


maanantai 3. joulukuuta 2012

Satakolmekymmentäneljä



Äiti kirjoittaa itsensä pois sairaalasta, sairaalan pois päivistä ja äidin kieliopista. Äiti kirjoittaa sairaalan tyhjäksi, etuovien painavan tammen ja parvekkeen raidallisen markiisin, kerää pinoon leimatut vaatteet, kertakäyttöruiskujen muovin ja poikkilakanat. Sänkyjen metalliset kaiteet, hän kirjoittaa ne pois, punaisen lukon sängyn pyörissä, hälytysnapin, ruiskujen suojat, vahtimestarin ponihännän ja sängen. Äiti kirjoittaa itsensä tyhjäksi sairaalasta, sairaalan pois itsestään, kadottaa sanat ja niiltä merkityksen.

Se mitä jää, on puhdasta, tyhjää, painotonta.

Se mitä jää, on avaruus ja sen käsittämättömät mittasuhteet. Sama hellyys kuin vastasyntynyttä kohtaan, sama haavoittuvuus kuin lapsen silmien edessä. Sama pelko menettämisestä.

Mutta minä en tarvitse tätä enää,

äiti kuiskaa, ja kirjoittaa sanansa pois. 


sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Satakolmekymmentäkolme



Jos äiti ei kuule enää hissin merkkiääntä eikä verenpainemittarin kohinaa, jos äiti ei enää kuule ääntä joka kaikuu osastolla seinältä toiselle, jos äiti ei enää kuule. Ovatko äänet vielä olemassa?

Onko joku toinen joka kuulee tämän saman, kokee tämän saman, näkee tämän. Aloittaa alusta ensimmäisestä päivästä, suuntaa alas kohtisuoraa rataa, väistää karikon viime hetkellä tai sitten ei, ryömii takaisin rantahiekalle tai sitten ei. Hukkuu tämän kaiken alle, tai löytää pinnan, happea keuhkoihinsa, suodattaa meriveden itsestään pois.

Ajatella, ajatella! Tämä ei lopu minuun, enkä minä tähän.

Äiti näiden kokemusten jatkuvassa ketjussa, ei ensimmäinen, ei viimeinen, määrittämättömällä sijainnilla näiden peilikuvien kirjossa. 


lauantai 1. joulukuuta 2012

Satakolmekymmentäkaksi



Päivät joihin solahtaa, joissa äiti asuu lähes kuin kotonaan, omien seiniensä sisällä, tämä kivijalka ja sen kannattamana seinien ja katon paino. Päivät, jolloin äiti on omassa ihossaan kuin kotonaan, nämä lisääntyvät päivät joissa näkyy vihreitä silmuja, hiirenkorvien arkoja ryppäitä, juurten  kyky uusiutua, lehtivihreän syöksy läpi oksiston.

Nämä päivät, jolloin äiti näkee lehdet, puut, oksien musteella piirretyt viivat. Näkee tämän, ei itseään, ei sairaalaa.

Näkee lapsen, joka on lähes vieras, sormien sirot nivelet kurottaen kohti leskenlehden keltaista nuppua. 


perjantai 30. marraskuuta 2012

Satakolmekymmentäyksi



Kaupungin bussissa, numero yli kaksikymmentä tai lähellä sitä, tiistai-iltapäivänä huhtikuun alussa, katsellessaan veden liikettä bussin ikkunalasien välissä, äiti löytää pienen palan kadonnutta.

Niin yksinkertaista se on, loppujen lopuksi.

Ikkunoiden väliin vangittu vesi ja sen loputon aalto liikennevalojen tahdissa, rytmi jolle äiti soittaa mielessään taustamusiikin.

Niin yksinkertaista se on. 

Vaikka äiti kadottaa tämän hetken pian uudelleen, hän tästä lähtien tietää, että se on kuitenkin olemassa.


torstai 29. marraskuuta 2012

Satakolmekymmentä



Näkötornin huipulla äiti astuu askeleen taaksepäin, vaatii itselleen tilan jota ei luontevasti osaa ottaa, astuu perspektiiviin johon ei muuten pääse, näkee luvut erillisenä tilastosta, lukuna lukujoukossa jossa merkitys on vain tässä, itse luvussa.

On vain joko tai, kyllä ja ei, todennäköisyyksien prosenteista nolla ja sata ainoat joilla on merkitys. Meidän todennäköisyytemme ei ollut kaksi kolmesta, se ei ollut yksi viidestä tai alle prosentin.

Vaihtoehtoja oli vain kaksi, oli joko ja tai. Se, että selviää. Ja se ettei. 


keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Satakaksikymmentäyhdeksän



Keskellä ruokakauppaa, käytävällä viisi, edessään viisikymmentä ja viisi erilaista teepakettia, joista yhden äidin käsi on valitsemassa, äidin kiertorata pysähtyy kesken liikkeen. Ja kun yhtenäiseen työasuun puettu myyjä katsoo häneen kysyvästi, äiti osaa sanoa vain tämän,

en koskaan ymmärtänyt sitä, en aiemmin kuin juuri nyt, tämä lauseiden katkonaisuus tässä näytelmässämme, tämä vertauskuvien huimaava joukko, tämän kaiken alle kätketty merkitys.

Ja äiti laskee kesken liikkeen pysähtyneen kätensä, katsoo lattian kautta kenkiinsä ja takaisin myyjän poispääsyä etsivään katseeseen.

En ymmärtänyt ennen kuin nyt, että tämä on lähes puhdasta lyriikkaa.


tiistai 27. marraskuuta 2012

Satakaksikymmentäkahdeksan



Lapsesta on tullut riemuvoitto, menestystarina jota kertoa lääkärien seminaareissa, luennoilla joilla koulutetaan lisää ihmeisiin uskovia lääkäreitä, lääkäreitä joiden nimiä äiti ei tule muistamaan ja joiden kasvoille hän ei anna merkitystä. Lapsesta on tullut numero tilastoihin, optimistinen luku toisten lukujen keskellä, tilasto joka kertoo kuinka ihmeellistä on sattumanvaraisuus, kuinka hämmästyttävää on prosenttien keskiarvollinen leikki.

Äiti katsoo tilastoa, näkee sen valoisuuden mutta valossa samalla varjon joka on tämä; jokaisen luvun  vieressä on äiti, joka katsoo peilikuvaansa eikä ole varma kuinka hyvin on selvinnyt. Hän ei koskaan voi yltää samaan, tieteen riemuvoitto, menestystarina jota kertoa. Hänen haavansa eivät ole yhtä siistejä ja kliinisiä, eikä kukaan huuda

huraa!

Vaikka tavallaan hän jaksaa edelleen hengittää.


maanantai 26. marraskuuta 2012

Satakaksikymmentäseitsemän



Kehon muisti hämmästyttää äitiä edelleen. Kuinka vahvasti siihen piirtyy päivien kulku, kuinka tarkasti se muistaa vuodenkierron ja päivämäärien rajat, kuinka syvään siihen tarttuu muisto tuoksuista ja äänistä, kuinka tarkkaan äiti voi kertoa miltä huoneet tuoksuvat, miltä tuoksuu ruokala, mikä on se sävel jolla lapsi itki, hänen omansa tai jonkun toisen jonain merkityksellisenä hetkenä.

Kuinka sormenpäihin jää tuntu sängyn metallisista pinnoista, kuinka hänet kätensä tietävät millä liikkeellä laskea sängyn laita, millä liikkeellä jalka vapauttaa sängyn pyörien jarrun, kuinka avata ovi kyynärpäällä, kuinka painaa desinfiointiainepullon mekanismia kämmenselällä, kuinka irrottaa teippi ja laastarin liimajälki, miltä tuntuvat sairaalan lakanat ja kuinka pehmeä on letkujen solmuinen palmikko,

miltä tuntuu lapsen käsi kun sitä pitää paikoillaan neulan edessä. Miltä tuntuu olla siinä ja pitää kiinni.


sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Satakaksikymmentäkuusi



Kun äiti on kotona yksin, hän makaa eteisen lattialla ja tuijottaa kattoa. Kun äiti on kotona yksin, hän istuu keittiön lattialla ja nojaa astianpesukoneeseen, vesi on rauhoittava elementti, sen aaltomainen liike, sen aaltomainen ääni. Kun äiti on kotona yksin, hän istuu pesukoneen edessä ja tuijottaa sen pyörittämiä pyykkejä, eikä katso kelloon.

Kun äiti on kotona yksin, hän makaa sängyllä ja tuijottaa ulos ikkunasta, kohtaan josta näkyy vain puiden latvoja ja iltaisin tähtiä, jos pilvet ovat väistyneet. Kun äiti väsyy makaamaan sängyllä, äiti nousee huonoryhtiseen istutaan ja tuijottaa ulos ikkunasta, näkee puista enemmän kuin latvat, näkee pellon joka on vuodenajan mukainen, näkee ränsistyneen ladon horisontissa, näkee kuinka avara on maisema jossa sairaalaa ei ole.


lauantai 24. marraskuuta 2012

Satakaksikymmentäviisi




Joinain päivänä äiti huomaa, että maitotölkki, rasvaton, luomu, on jäänyt avattuna pöydälle. Ja että ikkunoissa kulkee sisällä ja ulkona rasvaisia, kuraisia jälkiä, harmaiden viirujen välissä. Hän huomaa, että on vanhentunut liian varhain, niin on tapana sanoa vaikka ajankulku on yhdenmukaistettu kaikille, ja vuosille annettu lukumäärä ja numeerinen järjestys. Hänen vaatteensa eivät sovi päälle, kahvi on lopussa eikä kirjastokortilla voi enää lainata, sillä sakkoja on 13 euroa ja 50 senttiä, päivämäärällä tämä, vaikkei lastenkirjoista sakoteta, koska pienille lapsille annetaan anteeksi pieniä asioita. Äiti huomaa, ettei ole lukenut yhtäkään kirjoistaan ja toisessa villasukassaan silmäpaon, jäätelöauto huutaa ulkona ja uunin valo on palanut.

Äiti palauttaa lukemattomat kirjat kirjastoon, palauttaa repeytyneen luukkukirjan kymmenen päivää myöhässä, pahoittelee, muttei korjaa sitä koska tietää että kirjastossa käytetään kirjaston omaa teippiä, happovapaata, standardoitua.


perjantai 23. marraskuuta 2012

Satakaksikymmentäneljä



Äiti tapaa yllättäen vanhan tuttavan, jolle ei osaakaan sanoa mitään, ei edes

hyvää päivää

niin kuin hyvänpäiväntutuille on tapana sanoa. Hyväntahtoinen kysymys siitä, mitä äiti on tehnyt käynnistää äidissä rattaan, jonka ääni kaikuu äidin sisällä rannikolta merenpohjaan asti. Ja vaikka hän miettii, hän ei ole aivan varma mitä sanoa.

Mitä äiti on tehnyt, hän on istunut ja katsonut kuinka infuusiopumpun näytössä digitaaliset punaiset numerot vaihtavat järjestystään, hän on haistanut kuinka kliininen on sairaalan tuoksu kuitenkin kaikista ihmisen eritteistä huolimatta, hän on sijannut sairaalan sängyn montasataa ja neljäkymmentä kertaa, hän on  jakanut neljä kertaa kahdeksan kertaa seitsemän lääkettä viikossa, hän on sanonut laitoshuoltajalle

hei

kaksi kertaa päivässä, hän on desinfioinut kätensä kaksikymmentä ja neljätuhatta kertaa, se on kaksitoista litraa desinfiointiainetta, hän on laskenut tämän kaiken ja sen, että kerrosten välillä on portaita neljäkymmentä. Tämän kaiken hän on tehnyt, silti tuntee kuin ei olisi tehnyt lainkaan.


torstai 22. marraskuuta 2012

Satakaksikymmentäkolme



Äiti muistaa asioista välähdyksiä. Hän muistaa roskakorin viereen teipatun lapun, hän muistaa televisio-ohjelman odotushuoneessa. Hän muistaa liian pienen pyjaman ja hammasharjan joka on liian suuri, hän muistaa lattialle putoavan omenan. Hän muistaa toisen äidin joka painaa nenän lapsensa untuvaiseen niskavillaan, etsien oman lapsensa tuoksua sairaalan tuoksujen keskeltä. Hän muistaa mikroaaltouunin ja einesruoan, hän muistaa metsämarjateen makean aromin ja hissin merkkiäänen sävelkorkeuden. 

Hän muistaa lapsen hymyn, toisen hymyn, myös katseen joka lapsen silmissä  on, kun äiti sysätään sivuun ja on avuton.  Lapsen katseen, kun äiti sysätään sivuun eikä hän saa repiä pois neuloja, eikä hän saa repiä pois letkuja, eikä hän saa tarttua lääkäriä hartioihin ja kiskoa lastaan pois, eikä hän saa nostaa lastaan syliin, sillä lapsi on liian hauras ja kipua täynnä. Eikä hän saa nostaa omaa lastaan ilman lupaa, koska lapsi on yhtäkkiä enemmän sairaalan kuin hänen. Hän muistaa leikkaussalin tuoksun ja pakokauhun silmissä, hänen omissaanko vai lapsen, hän muistaa huudon joka kaikuu sairaalan käytävällä seinältä toiselle.

Hän muistaa lattian linoleumissa kuraiset jäljet, hän muistaa sävelmän jonka sairaalan lelu soittaa, hän muistaa lettukestit sairaalan pihalla, ja päärynän joka maistuu desinfiointiaineelle. Hän muistaa lapsen hymyn, toisenkin. Lapsen sellaisena kuin lapsi on. Hän muistaa ikkunasta avautuvan maiseman, joka saa ympärillä olevan kaupungin unohtumaan. 


keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Satakaksikymmentäkaksi



Äiti puhuu psykologille ja katkaisee lauseensa kesken sanan, jää katsomaan verhoja ja niiden pintaa, niiden kuvion toistuvuutta ja sävyjen sukulaisuutta. Psykologi odottaa kohteliaasti, ehkä ajattelee äidin tavoittaneen jotain oleellista. Mutta äidin ajatuksissa on vain tämä, verhojen kuvio joka on äkkiä hämmentävän tuttu, äiti joka ei osaa sanoa onko hän nähnyt tämän vastaanotolla vai omissa kodissaan, eikö tämä maisema olekaan se, joka hänen kotinsa ikkunasta näkyy.

Eikö tämä maisema olekaan se, jossa hänen kotinsa on.


tiistai 20. marraskuuta 2012

Satakaksikymmentäyksi



Äiti ottaa lapsen nuken, pehmeimmän niistä mutta sellaisen, jonka poskissa on terve puna ja hiuksina kiiltävä villa. Äiti ottaa nuken, katsoo sitä hellästi ennen kuin leikkaa sen vatsan varovasti auki, leikkaa puuvillaan haavan joka imitoi lapsen arpea, pistelee paksulla kanavaneulalla nuken kyynärtaipeisiin jälkiä, kämmenselkiin kanyylien arvet, kaulalle, jalkaterien päälle, nivustaipeisiin ja vatsanpeitteiden päälle, hiusten alle päänahkaan, jokaiseen kohtaan jossa lapsella on arpi, äiti muistaa niistä jokaisen.

Äiti ottaa neulan ja langan, ompelee nuken haavat kiinni huolellisin aitapistoin, korjaa jokaisen haavan ja ihon aivan ehjäksi, kietoo nuken käteen valkoisen sideharson ja lastan, liimaa sen kankaaseen laastarin ja silittää sen hiukset takuista suoriksi, pukee sen päälle kauniin leningin ja jalkoihin raidalliset sukat. Äiti ojentaa nuken lapselle, sanoo

katso kuinka kaunis hän on, aivan kuin sinä ja sinun rohkeusmerkkisi, aivan kuin sinä ja sinun poskiesi terve puna. Aivan kuin sinä, ja sinun ihosi silkkinen pehmeys


maanantai 19. marraskuuta 2012

Satakaksikymmentä



Äiti istuu kahvilan ikkunan ääressä ja katsoo tulvaveden virtaa alas asvalttia, sadepisaroiden poukkoilua vasten kadun kiveystä. Ja vettä, vettä on kaikkialla, se on suolaista vettä ja kylmää kuin mikä.

Äiti kyllästyy itkemään tragediaansa, hän ei tahdo olla pääroolissa tarinassa jonka äärellä kastella nenäliinoja, hän ei tahdo kastella nenäliinoja, hän ei tahdo jalanjälkiensä piirtyvän kuivaan lattiaan märkinä askelina. Hän ei tahdo enää olla veden keskellä.

Näytelmä lähenee loppuaan, tämä näytelmä, joka karkasi sivuraiteille jo ensimmäisinä päivinä. 


sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Satayhdensäntoista



Äiti istuu jälleen kirkossa, karheiden penkkien viimeisellä rivistöllä niin kuin huonojen oppilaiden tai vieraiden kuuluukin, valmiina lähtemään sopimattoman käytöksen alkaessa. On hautajaiset, eikä äiti osaa olla surullinen, sillä päivänsankarin iäksi vakiintuu yhdeksänkymmentä ja viisi, se on lähes sata ja lukuna käsittämätön, kuukausina yli tuhatsata, päivinä lähes tuhat kertaa 35. Äiti ei laula virsien mukana,

ei taivahassa kuolon vaaraa, ei kyyneleitä yötäkään, näin lauloi kerran musta Saara,

mutta äiti ei ymmärrä miksi se olisi mitään tavoiteltavaa, kuolla että saavuttaisi sen ettei. Äiti ei risti sormiaan vaan laskee kätensä polvilleen, ei lausu uskontunnustusta ilman uskoa, hän katsoo muiden painuneita päitä ja rukouksen ulkoa opeteltua muminaa. Ja hetkeä ennen kuin äidit kädet haluaisivat nousta ilmaan ja heilua, hetkeä ennen kuin äiti  haluaisi aloittaa aaltoliikkeen ja huutaa,

kolmekymmentäviisituhatta ja vain päiviä vaille, huraa!

Hetkeä ennen tätä äiti nousee, avaa oven, kulkee eteiseen, avaa toisen oven, kulkee portaat, astuu hiekalle, hengittää. 


lauantai 17. marraskuuta 2012

Satakahdeksantoista



Äiti viikkaa suureen pahvilaatikkoon lapsen vaatteita, pieneksi jääneitä vaatteita joiden ohi lapsi kasvoi sairaalassa. Äiti viikkaa suureen pahvilaatikkoon vaatteita, jotka odottivat kotona vaatekaapissa, jäivät käyttämättä ja kutistuivat kuin varkain lapselle pieneksi. Hän viikkaa laatikkoon lähes jokaisen vaatteen, joka kotona odotti, pienet sukat ja liian lyhyet hihat, kerran pestyjen vaatteiden kirkkaat sävyt. Hän sulkee laatikon, teippaa sen kiinni ja kirjoittaa päälle paksulla mustalla tussilla,

vaatteita joihin emme ehtineet mukaan.

Hän nostaa pahvilaatikon liinavaatekaapin ylimmälle hyllylle, häkeltyy kesken liikkeen tajutessaan kuinka samankaltainen on tämä hänen otteensa, kuinka samankaltainen on tämä ote kuin se, jolla hänen ystävänsä kantoi arkkua. Ja äiti kuulee taas äänen, joka on kuin

kraaakkk

mutta hiljaisempi ja kaikuvampi, äiti kuulee äänen joka syntyy kun hän repeytyy irti ja on jälleen ohuella pohjalla. Eikä tämän päivän aikana äiti kykene ajattelemaan muuta kuin sitä, että ruumisarkkujen ei tulisi olla yhden ihmisen kantamia. Niiden ei tulisi koskaan olla niin kevyitä.


perjantai 16. marraskuuta 2012

Sataseitsemäntoista



Äiti aloittaa yhdellä kenkälaatikolla, mutta pian kolmaskin on täynnä. Täynnä paperia, muistilappuja, jotka äiti kirjoittaa salaa silloin kun on yksin, kirjoittaa ja taittaa paperin kaksinkerroin. Taittaa ja sujauttaa laatikkoon. Koska äiti säikähti kuolemaa, eikä siksi uskalla elää, on äidin selätettävä kuolema, sen kaikissa muodoissa. Muotoja on niin valtavasti. On vaaleankeltainen paperi, jossa lukee

voin jäädä auton alle.

On raidallinen paperi, jonka kirjaimissa lause

sydämeni voi lakata lyömästä.

On ruudullisia papereita, joissa kerrotaan

voin saada jalkaani krampin ja hukkua, saatan pudota liukuportaissa, Auringosta voi tulla punainen jättiläinen ja sen tähden maapallosta sulaa lavaa. Juna suistuu kaarteessa radalta, bussinkuljettaja tahtoo tehdä itsemurhan juuri kun olen palaamassa kotiin, revityt kynsinauhani tulehtuvat ja saan haavaan antibioottiresistenssin bakteerikannan, onkin olemassa Jumala ja hän  lyö minuun vihansa salaman.

Papereita on satoja, sinisessä

näivetyn hitaasti miettimällä tapoja kuolla.

Äiti sulkee jokaisen laatikon huolellisesti, käärii ne kultakuvioiseen paperiin, säästää jokaisen lahjaksi itselleen.


torstai 15. marraskuuta 2012

Satakuusitoista



Kun sairaala ja sen yhtenäiset jaksot katoavat äidin elämästä, tai ainakin liukuvat sivuosaan, äiti ei tiedä mitä tehdä.  Äiti ei tiedä mitä tehdä, vaikka on odottanut tätä ensimmäisestä päivästä lähtien. Äiti on liukunut omaan kaksosparadoksiinsa, sillä sairaalan aika on eri kuin aika elämässä muuten, välimatkat ovat luonnottomia ja suhteellisuusteoria taittanut suhteettomaan.

Ja kun äiti katsoo itseään peilistä, hän ei tiedä enää mitä ajatella, hän ei tiedä kumpi on vanhempi, äiti nyt vai äiti äsken, hän ei tiedä onko aika kulunut nopeammin vai hitaammin, hänen päivämääränsä muuttuvat pelkiksi juokseviksi luvuiksi.

Vaikka muut toivottavat äidin lämpimästi tervetulleeksi takaisin tavalliseen maailmaan, äiti näkee edelleen itsessään sairaalan vuosirenkaat, kuin valtavina tatuointeina hänen valkoisella ihollaan. 


keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Sataviisitoista



Tiesitkö, että ihminen voi tulla niin täydeksi sanoista, ettei hän voi sanoa enää sanaakaan,

äiti kysyy psykologilta. Ei hän tee tätä tarkoituksellisesti, sanoo vain lauseen kerän keskeltä, koska vyyhdin päät ovat kadonneet solmujen sisään. On aloitettava keskeltä lankaa, sillä sanoja on liikaa, liian monta jotta ne voisi sisäistää, jotta ne voisi ymmärtää, jotta ne saisi puhuttua pois.

Tiesitkö sinä tämän,

äiti kysyy,

totta kai tiesit, kyllähän sinun pitäisi tietää.

Äiti sanoo, ja hiljenee, jää solmukohtaan kiinni ja kadottaa vyyhdin pään. 


tiistai 13. marraskuuta 2012

Sataneljätoista




Illalla äiti nukahtaa omaan lauluunsa, uneen joka alkaa kesken ajatusten mutta on niin lähellä totta, ettei äiti tiedä nukkuvansa. Unessa äiti istuu sohvalla ja neuloo seitsemättä paritonta villasukkaa rystyset valkoisina, langan hiertämä punainen jälki etusormessaan. Hän on villalangan verran kiinni elämässä, säikeisen langan, ohuttakin ohuemman mutta huolella kierretyn. Kukaan ei ole huolissaan, koska lanka on vahva, vahvempi kuin äiti ja isä ja rasiallinen Legoja yhteensä. Äiti on itketty ja huudettu tyhjäksi, puhelin on suljettu eikä äiti ota vastaan huonoja uutisia. Kukaan ei kuole, pelko on viety, epävarmuutta ei ole. 

Äiti herää hengittäen tavalla, jota ei tunnista. Levollisesti. Niin kuin ihminen, joka on nukkunut. 


maanantai 12. marraskuuta 2012

Satakolmetoista




Tässä ei ole mitään luonnollista, meidän ei tarvitse noudattaa tavanomaisia soveliaisuussääntöjä,

mies sanoo toivottaessaan äidin tervetulleeksi pojanpoikansa hautajaisiin. Hänellä on hymy, joka ulottuu silmiin asti eikä äiti epäile sen aitoutta hetkeäkään. Eikä hän osaa sanoa mitään vastaan, hymyilee vain hampaat tarpeettoman paljon näkyen, ja häpeää hymyään vielä pitkään. Muistotilaisuudessa äiti keskustelee toisten äitien kanssa täyttämättömistä tiskikoneista, lupauksista, peitellyistä pyykkikasoista ja romahduksista, siivoamattomien nurkkien loppumattomista pölykiehkuroista, ja näkee heidän kasvoissaan kivuliaan selvästi oman heijastuksensa. 

He puhuvat tarpeettoman kovalla äänellä, ja nauravat naurua jossa asuu pakokauhu, nauravat itselleen unohtaakseen oman avuttomuutensa. Muita sääntöjä äitikään ei osaa rikkoa. 


sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Satakaksitoista



Äidin ystävältä on kuollut lapsi, tämä on totta vaikkei äiti tahdo sellaisia lauseita hyväksyä todeksi. Äidillä on liikaa ystäviä, jotka ovat menettäneet liian monta lasta, eikä hän totu siihen koskaan sillä pelkää olevansa seuraava tässä loppumattomassa ketjussa, kuolema on erehtymätön ja saapumisessaan varma. Äiti eristää oman lapsensa hautajaisilta, vainajilta, menetyksiltä, kehystää niistä kiiltokuvan jolla kuoleman saa lapselle abstraktiksi, Legoilla rajattavaksi asiaksi.

Suruvalittelunsa äiti esittää kankein ja kohmeisin sanoin, adressi on kirjoitettu liioitellun huolellisesti rystyset valkoisina, tyhjillä sanoilla, koska täydempiä sanoja ei ole. Äiti halaa pidättyväisesti, sanoo

myöhemmin te saatte olla yhdessä,

vaikkei usko siihen. Mutta tämä on äidin näytelmä, eikä silloin ole pakko puhua totta. Hautajaisten jälkeen äiti sulkeutuu pesuhuoneeseen ja pehmustaa sen juoksevan veden äänellä. Äiti käpertyy pieneen tilaan jonka voi tarkasti rajata katsellaan, jonka voi hallita jokainen kulma kerrallaan.

Silloin käsikirjoittajat ovat lakossa, ja näytelmä etenee omalla painollaan.


lauantai 10. marraskuuta 2012

Satayksitoista



Lompakko ei mahdu enää kiinni, sen vetoketjun väliin tarttuu ohutta ja liukasta kuittipaperia, jota äiti on sullonut koko lompakon täyteen. Äiti istuu ravintolan pöydässä ja odottaa laskua,  avaa lompakkonsa, tyhjentää jokaisen kuitin pöydälle, käy ne läpi yksitellen. Yksi kerrallaan äiti avaa taitellun mytyn, lukee sen läpi, rekisteröi ostaneensa hammasharjan, villalankaa, kenties paketin teetä ja nenäliinoja, ei kuitenkaan kahvia, sanomalehtiä tai hiustenhoitotuotteita.

Äiti rutistaa kuitin pieneksi palloksi, pudottaa sen tyhjän lautasen päälle, pudottaa sen likaisen lautasen päälle kastiketahrojen ja riisin joukkoon. Äiti säästää vain ne kuitit, jotka ovat sairautta tai lääkkeitä. Vain ne äiti säästää, lukee läpi

minä muistan tämän,

ja taittaa ne siististi kahtia, pisimmät vielä toisen kerran, sulloo ne takaisin lompakkoonsa. Eikä lompakko mahdu vieläkään kiinni, sen vetoketjun väliin tarttuu ohutta liukasta kuittipaperia, todisteita siitä että tämä on aivan totta.


perjantai 9. marraskuuta 2012

Satakymmenen



Äiti istuu sinisessä nojatuolissa, kangas on karhea, mutta tuttu. Äiti istuu tässä, tapaa psykologin niin kuin tapaisi tuttavan kahvilassa, kahden ihmisen välissä yksi pöytä, ja sanoissa pinnallisuus joka antaa luvan olla kevyt. Äiti puhuu asioista jotka pysyvät pinnan päällä, kelluvat kuin itsestään, siitä mitä on olla hän ja tässä, siitä kuinka hiekkainen oli tie, bussin aikataulusta, kirjahyllyn päälle sataneesta pölystä.

Se kaikki muu, raskaampi, pinnan alle painuva, se perusta jonka päälle äiti rakentaa itsensä, jää hiljaisuuteen. Keräämään ympärilleen laastia, luonnonkivien kulmikkaita lohkareita, graniitin harmaan pinnan. 


torstai 8. marraskuuta 2012

Satayhdeksän




Äiti muistaa hyvin jokaisen lauseen, jonka hän on puhunut itsensä löytämisestä. Hän muistaa piinallisen hyvin jokaisen kerran, jona hän on maininnut sen, kuinka

tärkeintä on tietää missä itse on.

Ja kaikkien näiden kirjaimien jälkeen, niiden muodostamien sanojen, kaikkien vuosien jälkeen äiti huomaa yhtäkkiä kadottaneensa itsensä kokonaan. Vaikka äiti kääntää päänsä heti, hän ei ehdi nähdä merkkikivien jonoja ennen kuin merivesi huuhtoo ne mukanaan, hän ei ehdi nähdä leivänmurujen polkua ennen kuin rastaat laskeutuvat maahan, ja syövät polun puhtaaksi.

Ympärillä on pelkkä leikkaussalien avaruus, eikä vihjettä siitä missä suunnassa on ovi josta kulkea sisään ja pois, eikä seinillä peilejä joista nähdä kuka äiti oikein on.   

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Satakahdeksan



Äiti suorittaa itselleen inventaarin, ja toteaa menettäneensä yöunensa, samoin kuin uskonsa tulevaan ja sairaalasarjoihin, lisää sivulauseeseen uskon näihin olleen ennestään jo heikko, toteaa saaneensa valkoisia raitoja hiuksiinsa ja silmien alle hennot viivat, myöntää että näin kävisi joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin.

Hän toteaa saaneensa arven vasempaan sääreensä, kesäkuussa ennen syksyä, talvea ja seuraavaa kevättä, hahmottaessaan etäisyyden väärin ja lyödessään jalkansa sairaalasängyn laitaan. Hän huomaa saaneensa selkäänsä notkon ja ryhtinsä huonoksi, lihaksensa  luonnottomaan jännitteeseen, sillä kukaan ei muistanut kertoa, että jos taipuu vaan ei katkea, on vaarana jäädä pysyvään kaareen.

Hän toteaa saaneensa valokuvia, joita lapsi ei halua itse nähdä, ja äiti katsoo vain silloin kun on riittävän ehjä tai riittävän surullinen, hän toteaa saaneensa lapsensa satoihin papereihin, saaneensa arkiston ja lääkekaapin, joka on täydempi kuin yksikään muu kodin kaapeista. Hän toteaa kadottaneensa itsestään suuren osan, mutta löytäneensä tilalle uusia sanoja, ystäviä joiden edessä on valmiiksi riisuttu paljaaksi kaikesta, uuden aikaa säästävän tavan kirjoittaa oman nimensä papereihin, postikortteja sairaalaan ja lapsen syntymäpäivänä sairaanhoitajien tilaamaa kakkua, otteen vieraaseen kaupunkiin ja tämän kaiken, näiden sanojen upottavan pinnan. 


tiistai 6. marraskuuta 2012

Sataseitsemän



Kun äiti katsoo itseään peilistä, hän näkee tämän. Etäisesti tutulta näyttävän ihmisen, jonka kasvoille on piirretty sairaalan pohjakaava syvillä uurteilla, jonka silmien mustat renkaat säästävät itkun ja maskaran vaivan. Hän näkee parkkiruutujen valkoiset raidat hiuksissaan, valkoisella iholla heijaste hoitajien ja lääkärien vaatteista, viivaksi piirtynyt suu kuin statusrivi epikriisin ensimmäisellä sivulla. Äiti näkee otsassaan jäljen, lääkärin nimi ja sairausvakuutusleima, sairaalan nimi, äidin nimeä ei ollenkaan.

Ja kun äiti kulkee kadulla niin kuin ihmisillä on tapana, hän lähes huomaamattaan vilkaisee näyteikkunoista heijastustaan, vilkaisee kauppojen peilejä ja vesilammikoiden pintoja, kuinka näkyvä tämä leima on, onko se olemassa muillekin. Eikä äiti ole aivan varma siitä, tahtooko hän piirtää ympärilleen huutomerkin vai kaarisulkeet, tulla nähdyksi vai kadota kokonaan.


maanantai 5. marraskuuta 2012

Satakuusi


Äiti seisoo meriveden äärellä, ja ankkuroi itsensä kalliokiviin. Porautuu, työntyy kallion sisään saadakseen itselleen perustan, joka ei särähdä oikukkaissa tuulissa. Kuuluu

jytum, jytum, jytum,

kun kallioon työntyy antureita joiden varaan kaikki rakentuu. Äidin käsissä on raskaus, joka takertuu kiinni painovoimaan, vai takertuuko painovoima äitiin, äiti ei pysty erottamaan.  Lapsi kävelee kaksi askelmaa maanpinnan yläpuolella, varpaat vaivoin maata hipaisten. Hänellä on sievät kädet, keveät, kuin linnun laulu iltapäivän verkkaisissa hetkissä. Pitkät ja sirot sormet,  vailla ankkureita ja painovoimaa. Lapsen käsi on kaunis pidellä, hento. Ne ovat kädet, joilla silitetään kasvoja, joilla peitetään suu kun kuiskaillaan muilta salattuja kauniita lauseita rakastetuille. Ne eivät ole äidin kädet. Tuulen hiertämät, raskaat kädet, joilla tartutaan kiinni, joilla pidetään maisemaa paikoillaan.

Lapsi ei tarvitse painovoimaa, äiti ei muuta olekaan kuin näkymättömiä säikeitä kiskomassa takaisin kamaraan, sillä äiti ei uskalla enää lentää. Jossain on peilityyni, eikä äiti huomaa kuinka lapsi tanssii hänen ympärillään, katkoo äidin ankkurit, leikkaa säikeet poikki, tarttuu äidin helmaa ja aikoo nostaa heidät molemmat ilmaan.



sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Sataviisi


Oletko sinä minun äitini aina,

lapsi kysyy hämmästyneenä.

Oletko sinä minun äitini silloinkin, kun minä olen vanha enkä enää lapsi ollenkaan,

lapsi kysyy ja äiti vastaa vakavalla nyökytyksellä, vahvistaa olevansa niin kauan kuin on mahdollista ja vielä sen jälkeenkin.

Oletko sinä tosissaan minun äitini silloinkin, kun sinä olet kuollut tai minä,

lapsi kysyy ja äidin solmu kiertyy tiukemmalle vatsanpohjassa, perhosten armeija lehahtaa yhtäaikaiseen lentoon, lentoon joka loppuu kesken nousukiidon, satojen perhosten armeija joka tippuu kuivana ja hauraana äidin aavikon pohjalle.

Olen minä, olen minä ihan aina,

äiti vastaa kokonaisella lauseella, vaikka ääni on perhosten pölystä paksu ja karhea.


lauantai 3. marraskuuta 2012

Sataneljä


Päivien rytmi on katkonainen, nyt kun sitä ei leikata väkivalloin sairaalan tahtiin. Niille on löydettävä kokonaan oma pulssi, joka ei ole riippuvainen laitteista  tai toimenpiteistä, joka ei lue mustin painokirjaimin osaston seinällä, värikkäässä kartongista, päällä nallejen kuvia. Ja päivien kuluessa ihon muisti löytää uusia kiintopisteitä, kuinka avata oman kodin ovi, klik, kuinka nukkua omien lakanoiden keskellä, kuinka sulkea ikkunat, klik, tai jättää ne auki, kuinka jättää ne auki ja kuulla tien humina ja linnut, kuinka katsoa ikkunasta ulos näkemättä sairaalan pihaa, parkkipaikka on vain etupihan sepeli ja siinä yksi auto, jos lainkaan.

Ja hiljaisuus, joka on hetkittäin vaikea kestää, vailla infuusiopumppuja ja hälyttimiä, viereisen huoneen huutavaa lasta tai päivystävän lääkärin kuivaa virkayskää, hiljaisuus ja yksityisyys johon mieli ei tahdo sopeutua. Mutta tuoksut, steriili tuoksu joka häivähtää liikkeessä, se pysyy pisimpään. Se pysyy vielä silloinkin, kun nuoremman kirurgin kasvot sekoittuvat naapurin kasvoihin, kun vanhemmat kirurgin kasvoissa on utu, kun äiti ei muista oliko asia näin vai pelkkä muistikuva, kun lääkärin villainen polvipituinen hame kadottaa karheutensa, eikä kukaan kulje koputtamatta ovista sisään.


perjantai 2. marraskuuta 2012

Satakolme



On kotiinpääsy, jota on kaivattu ensimmäisestä päivästä lähtien, on lupa jota on odotettu, jonka vuoksi on käyty kauppaa uskontojen kanssa, jonka vuoksi on tingitty jumalten kanssa, jokaisen jonka keksii, voi kuvitella, muistaa, luoda uuden. Te olette täysi-ikäisiä, te tulette toimeen omillanne, teillä on siivet, lentäkää, menkää.

Äiti potkaistaan alas oksalta, ei äiti ole lintu, ei hän osaa lentää, ei hän tahdo oppia. On lupa lähteä, vaade siitä, mutta äidillä kysymys:

kuinka minä selviän tästä kaikesta, kun elämälläni ei ole enää sairaalan seinien rajoja, ja todennäköisyydet vyöryvät päälleni jokaisesta ilmansuunnasta?

Todennäköisyydet vyöryvät jokaisesta ilmansuunnasta, äiti on suojaton niiden edessä, sillä suojamuureja ei enää ole.



torstai 1. marraskuuta 2012

Satakaksi


Psykologi katsoo äitiä, sanoo

sinä totut tähän, sinä hyväksyt tämän

mutta äiti ei tiedä mitä vastata, sillä hän ei tahdo. Hän ei tahdo on lauseena riittävä, hän ei tahdo hyväksyä tätä eikä hän tahdo ymmärtää, hän ei tahdo tottua, sillä tottumus on turtumusta ja turtumukseen ei mahdu värien kirjoa.

Tästä tulee sinulle normaalia,

psykologi sanoo,

tämä on normaalia.

Äiti katsoo verhojen kuvioita, niissä samat lehdet vihertävät kuukaudesta toiseen. Äiti elää näytelmässä, jonka vuorosanat ovat ennalta kirjoitettu, jossa ihmiset reaktiot ja surun kaava ovat matemaattisia, johdonmukaisia, hallittuja kaiken kaaoksen keskellä. On ensimmäinen askel, toinen, niitä seuraa kolmas ja neljäs, on kriisi ja sen hallitut vaiheet. Äiti ei tunne näitä yhtälöitä, ei niiden lohdullista muuttumattomuutta. 

keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Satayksi


Äiti katselee tätä huonetta, joka on heidän muttei kuitenkaan, jossa on ovi ja ikkunat mutta joita ei saa avata ja sulkea niin kuin itse tahtoisi, joita ei voi lukita. Ikkunoita on kahdella seinällä, toisista näkee ulos ja puiden latvoja, toisista näkee käytävän ja käytävällä kulkevat ihmiset, hoitajat jotka ohi kulkiessaan heiluttavat lapselle ja lapsi hihkuu.

Ja kun äiti kävelee eläintarhaan, lapsi rattaissaan ja kädessä juomapullo, taivaalla kuuma aurinko, hän näkee itsensä näiden eläinten katseissa, niiden veltossa tavassa olla, niiden näyteikkunoista joissa suojaan hakeutuminen ei auta. Äiti painaa otsansa vasten terraarion lasia ja katsoo raidallista käärmettä joka solmii itsensä suojaan. Äiti painaa kätensä vasten tiikeriaitauksen seinämää ja katsoo eläimen apaattista villaa, raskasta hengitystä joka liikuttaa sen kylkiä.

Kuinka lähelle tarhattua eläintä ihminen muuttuu silloin, kun hänellä ei ole kotia, ovea jota sulkea, verhoja joita laskea suojaksi katseilta. Kuinka lähellä vangittua eläintä ihminen voi olla,  kun ympäristöstä riisutaan fotosynteesi, ja se kaikki mikä on meille luonnollista.




tiistai 30. lokakuuta 2012

Sata


Äiti lukee kirjoja, joissa kerrotaan menetyksistä ja peloista. Äiti lukee kirjoja, joiden loput ovat onnettomia ja lohduttomia, joiden tunnelataus saa äidin oksentamaan osaston neliömetrin kokoiseen vanhempien vessaan.

Neliömetrin kokoiseen vanhempien vessaan,

eikä äiti ole ennen tiennyt että on olemassa vanhempien huoneita, että on olemassa vanhempien kahvikaappi, että on olemassa vanhempien wc-tilat ja hyvässä tapauksessa vanhempien suihkutilat, vanhempien tuolit ja vanhempien vierailuajat, ajat jolloin vanhemmat saavat nähdä lapsensa, jolloin heidän annetaan viettää aikaa sängyn vieressä, jos tilaa ei tarvitse kukaan muu. Että on olemassa vanhempien kahvikassa, vanhempien huoneen nurkassa kirjaston kirjoja ja viikkolehtiä, sarjakuvia ja televisio, ruokaa ja keksipaketti, vanhempien jääkaappi. Että on tällainen miniatyyrimaailma joka imitoi todellista, joka lähes onnistuu siinä jos kukaan ei kävele ovesta ulos, jos kukaan ei yritä paeta todellisuuteen, jos kaikki pysyvät täällä turvallisten rajojen sisällä.

Ja siksi, siksikin, äiti lukee kirjoja joissa kerrotaan menetyksistä ja peloista, lohduttomista ja toivottomista lopuista, lukee koska silloin kyse on vain tarinoista paperilla, koska silloin äiti voi teoriassa lopettaa lukemisen, kuuntelemisen, kaikkien näiden vanhempien tarinoiden keskellä, kaikkien näiden ihmisten keskellä.




maanantai 29. lokakuuta 2012

Yhdeksänkymmentäyhdeksän


Äiti matkustaa junassa, ja ymmärtää yhden sekunnin sisään kaiken tämän;

minun arpeni eivät näy muille, he eivät tunne tätä spriin ja glyseriinin tuoksua, jonka minä haistan itsessäni edelleen. He eivät tiedä mitkä sanat ovat virrassani tiheimpinä.

Tämä maailma jonka äiti näkee on omansa, ja niin erillään. Niin erillään ettei äiti näe, kuinka vähän se eroaa siitä, mitä muut näkevät, kokevat. Niin erillään, ettei äiti näe kuinka lähellä ovat toisten ihmisten ihot.

Heidän arpensa eivät näy minulle, mitkään niistä, ne peittyvät vaatteiden alle, kohteliaan roolin alle, tämän kuvan jonka itsestämme annamme muiden keskellä.




sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Yhdeksänkymmentäkahdeksan


Äiti kirjoittaa säikähtäen kirjeen, sanoilla joita ei uskalla sanoa ääneen, jotka hädin tuskin uskaltaa nähdä, jotka ryöpsähtävät kuin valtava putous, ennen kuin äiti ehtii pudottaa kynän kädestään. Koska niin äiti tekisi, jos ehtisi, pudottaisi kynän, ei, vaan heittäisi sen huoneen kauimmaiseen nurkkaan, lipaston taakse, kohtaan jonne pölynimuri ei yllä, eikä äidin käsi, kohtaan jonne kertyy pölypalloja ja kaikkein pienimpiä Lego-osia. Heittäisi kynän pois, ennemmin kuin kirjoittaisi näitä sanoja, jotka tulevat lupaa kysymättä pitkinä jonoina,

entä jos sinä et selviä, entä jos minä en selviä, entä jos sinä kuolet enkä minä selviä siitä, entä jos ei ole mitään muuta, entä jos sinä selviät mutta minä en.

Äiti katsoo paperia, omien sanojensa jälkeä, rutistaa paperin vapisevin käsin, polttaa sen tiskialtaassa mustaksi haperoksi kasaksi, polttaa ja kuulee palohälyttimen huutavan. Polttaa paperin, mutta näkömuisti ei anna anteeksi.

Entä jos sinä kuolet, ja minä muistan lopun elämääni, että sitä minä juuri pelkäsin.




lauantai 27. lokakuuta 2012

Yhdeksänkymmentäseitsemän


On ihmeellistä, kuinka suuren luottamuksen toiset löytävät korkeampaan voimaan. Äidille sairaalan todellisuus, tämä kaikki, on todistus siitä, että sattumalla on suurempi voima ja värien kirjo kuin yhdelläkään uskolla, että mikään luoja tässä maailmassa ei voi olla niin kaikkivoipainen kuin Epätodennäköisyys.

Ja tämän äiti tahtoisi sanoa, kuunnellessaan toisten äitien ja isien puhetta siitä, kuinka tässä juuri on heidän elämälleen luotu uusi tarkoitus ja lohtu. Tämän äiti haluaisi sanoa,

eikö olekin hämmentävää nähdä tämän kaiken epäjohdonmukaisuus ja järjettömyys, ja se kuinka tiiviinä osat asettuvat paikoilleen. On niin hämmentävää nähdä, ettei tätä mitään ole kirjoitettu ennalta, ja silti rytmi on täydellinen, katkeamaton, juuri niin kuin kuuluisi olla.




perjantai 26. lokakuuta 2012

Yhdeksänkymmentäkuusi


Äiti katsoo kirkon eteisessä olevaa pöytää, sen päälle aseteltuja postikortteja, kirjoja kirkon historiasta, kirkon nimikkokahvia ja ruskeaan paperiin käärittyjä makeisia. Hän suoristaa korttien epätasaiset pinot, jokaisen niistä, poistaa pinosta tähden sakarat.

Pöydän reunalla on kirstu,

äiti sanoo mielessään, vaikka kirstu on ennemminkin muovinen keräysrasia, joka on ohuella kettingillä kiinni pöydässä, eikä äiti ole varma siitä luottaako uskonto ihmisessä hyvään vai pahaan.

Hän katsoo kirstun vieressä lappua ”maksa tähän”, näkee mielessään asetelman. Maksa tähän, pöydän vasemmalle etureunalle, sydän tuossa keskellä ehkä, kahden korttipinon välissä, kumpaankin takakulmaan yksi munuainen, haima lähellä nimikkokahvia ja ruskeissa käärepapereissa pienen pieni perna. Eikä äidistä ole löytämään lohtua tai vastauksia uskosta, sillä äiti on pelkkää biologiaa ja geologiaa, merenpohjia ja verisuonien verkostoa.




torstai 25. lokakuuta 2012

Yhdeksänkymmentäviisi


Kun äiti istuu ystävänsä häissä, hän puhuu Jeesukselle, muttei saa vastausta. Hän ei ehdi seurata vihkiseremoniaa, se on varmasti kaunis ja morsian toivoa täynnä niin kuin tässä vaiheessa kuuluukin olla,  ja äidillä keskeneräisiä asioita pyhiensä kanssa. Ja äiti keskittää ajatuksensa, hän ajattelee ajatuksensa perään huutomerkin,

sanovat että jos yksi jumala hylkää toinen ottaa huomiinsa, entä jos ei ole ensimmäistäkään, mitä sitten,

hän ajattelee ajatuksensa teräväreunaiseen puhekuplaan, Jeesus on hiljaa, äiti kirjoittaa repliikkinsä paksummalla tussilla,

ne väittävät että sinä vastaat!!

mutta Jeesus on jalopuuta ja hiljaa silmät alistuneesti alaspäin luotuna, suupielissä hapan kaari kuin keski-ikäisellä naisella. Ja äiti tuijottaa Jeesusta, tuijottaa kunnes kuulee valintaäänen ja raksahduksen ja vastauksen,

haloo, Jeesuksella Juudas puhelimessa.




keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Yhdeksänkymmentäneljä


Rystyset ovat valkoiset, sormet puristuvat tiukkaan otteeseen joka ei tahdo aueta itsestään, otteeseen josta tulee kivuliaan pysyvä. Harja on kuin kiveä, se repii ikenien rajan punaisille pisaroille, äiti painaa, painaa, painaa, äidin voimat keskittyvät kaikki harjaan. Tämä pehmeä tuottaa kipua, se on totta ja todellista, punaiseksi värjäytyvä vaahto todiste siitä, että äiti on edelleen elollinen.

Äiti katsoo itseään silmiin, väistämättä, katsoo ja hymyilee irvikissan poissaolevaa hymyä, tarkentaa katseensa lohjenneisiin reunoihin, tarkentaa katseensa hiustakin hienompiin halkeamiin. Nämä äiti puree rikki nukkuessaan, kuinka vahva hänen täytyykään olla murtaakseen nämä, kuinka vahva täytyykään olla hajottaakseen jotain niin kovaa rikki, hajottaa jotain ilman että kukaan edes näkee palasia.

Äidin leuat ovat kiveä ja kalliota, rautaa, eikä hänen suunsa tahdo aueta aamuisin. Leuoissa on tanssineen vartalon jäykkyys, niissä on pingoittettujen lihasten kireys. Ja äidin leuat tanssivat, tanssivat kun äiti nukkuu, tanssivat ja äidin uni soittaa musiikkia joka on kuin kynnet vasten liitutaulua, kuin haarukan kirkaisu vasten posliinia.




tiistai 23. lokakuuta 2012

Yhdeksänkymmentäkolme


Vaikkei ilmanpaine muutu, jokin muuttuu kuitenkin. Ei samalla hetkellä, ei, muutos ei tule pysähtyneestä hengityksestä vaan sen jälkeen tulevasta tihentyneiden hengitysten joukoista, siitä että jokainen kulkee varpaillaan, kukaan ei hengitä syvään ja täydesti,

sillä nyt on kohdattu tämä mitä pelätään, vanhempien pelko menettämisestä, lääkärien pelko epäonnistumisesta, samaan lauseeseen mahtuva kiitollisuus ja suru. Keskeneräisten huokausten sarjat täyttävät osaston käytävät.  Tyhjä ilma ei ole koskaan ollut yhtä tarkka nähdä.




maanantai 22. lokakuuta 2012

Yhdeksänkymmentäkaksi


Hämmentävintä on huomata, ettei ilmanpaine muutu vaikka viereisessä huoneessa joku lakkaa hengittämästä. Ettei sähkömagneettinen säteily nouse iholla havaittavaksi piikiksi, vaikka viereisessä huoneessa jonkun sydän lakkaa lyömästä.

Kaikkein hämmentävintä on todeta, ettei suru syö itseään läpi seinien, etteivät kellon viisarit pysähdy havaittavaksi hetkeksi, ettei aikajatkumo tee pientä notkahdusta, ei vaikka viereisessä huoneessa joku vetää viimeistä kertaa happea keuhkoihinsa, verisuoniinsa, sydämeensä, ja sen jälkeen mitä,

ehkei mitään tai sitten kuitenkin jotain.

Niin hämmentävää on huomata, ettei äiti kuule sitä ääntä, joka kaikuu viereisessä huoneessa niiden sisällä, jotka vielä hengittävät, pitäen sylissään sitä joka enää ei.




sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Yhdeksänkymmentäyksi


Äiti avaa ikkunan, istuu ikkunalaudalla ja nojaa selkänsä karmiin. Ulkona tuoksuu nuotio, ja heinäkuun loppu. Lokkeja on paljon, niillä on  kaupunkilaisen röyhkeys ja itseluottamus, ne tekevät syöksyjä lähelle ihmisiä, äiti tietää sen vaikkei näe nyt ketään, ei näe mutta kuulee kuinka viereisen talon pihassa puhutaan ja nauretaan, huudetaan ja volyymi nousee lokkien syöksyjen tahdissa.

Meri on niin lähellä, että sen voi haistaa, suolaisen ja leväisen tuoksun, joka on yhtä aikaa tunkkainen ja raikas. Meri on niin lähellä, ettei sitä voi nähdä puiden latvojen takaa, se katoaa horisontin alle. Meri on niin lähellä, että on kuin olisi lomalla, iho ruskettuu vesipisaroiden heijastaessa auringonvaloa, poskien iho kiristää.

Kaupunki on niin lähellä, ja silti illuusio siitä kuin olisi yksin. Jos äiti kurottaisi ikkunasta, hän ehkä näkisi sairaalan. Äiti sulkee silmänsä, ja hengittää syvään lapsuuden kesien tuoksua.




lauantai 20. lokakuuta 2012

Yhdeksänkymmentä


Äiti teroittaa ensimmäinen puuvärin. Toisen, viidennen, kolmannenkymmenennen, jokaisen. Äiti teroittaa koko laatikollisen värejä, kunnes peukalossa on aristava rakko. Sen jälkeen äiti teroittaa vahaliidut. Kun äiti on teroittanut vahaliidut, hän teroittaa lyijykynät. Kun äiti on teroittanut lyijykynät, hän kokeilee läpi jokaisen tussin. Kun jokainen tussi on kokeiltu, äiti testaa kuulakärkikynät. Sitten äiti muistaa pöytälaatikon pastellikynät, ja teroittaa nekin. Hiilikynät ja akvarellikynät. Timpurinkynät hän veistää teräviksi, ne eivät sovi teroittimeen.

Äiti lajittelee kynät lajien sisällä sävyittäin, lyijykynät kovuuden mukaan. Lopuksi hän ottaa käteensä paksun mehiläisvahaliidun, mustan, pigmenttipitoisimman. Hän piirtää sillä mustan ympyrän, värittää sen kokonaan mustaksi otteella joka jättää nivelet aristaviksi. Muiden kysyviin katseisiin hän vastaa,

tämä on taideterapiaa, piirsin oman huumorintajuni. Vaan sanokaa, onko tämä riittävän musta?




perjantai 19. lokakuuta 2012

Kahdeksankymmentäyhdeksän


Lapset istuvat sairaalan puistossa, ja leikkivät sairaalaa todeksi, leikkivät sen joksikin sellaiseksi, jonka voi ymmärtää maku- ja tuntoaistillaan. Äiti istuu suuren lehmuksen alla,  suojassa pistävimmältä auringolta, ja katselee lasten leikkiä. Katselee sitä,

kuinka yksi lapsista makaa maassa, katselee kahta muuta lasta jotka kiinnittävät häneen tippapullon, jotka kiertävät hänen jalkaansa sideharson, jotka kiinnittävät hänen rintakehäänsä ekg-anturit, varpaaseen saturaatiomittarin, ottavat neulattomilla neuloillaan näytteen hänen kyynärtaipeestaan, kuuntelevat hänen sydämensä muovisella stetoskoopilla, leikkaavat hänen vatsansa auki muovisella lastalla, ompelevat sen kiinni kengännauhoilla, mittaavat hänen verenpaineensa mittarilla jonka viisari lentää ratansa ympäri koskaan pysähtymättä, laskevat hänen kasvoilleen maskin, korjaavat hänet kokonaiseksi ja ehjäksi,

vieressään sairaanhoitaja Dinosaurus ja anestesiologi Muovikäärme. Ja kun äiti katsoo tästä perspektiivistä, lasten takana hiekkalaatikko ja keinut vasemmalla, taustalla pelkkiä puita ja kukkapenkkejä ja aita jonka takana liikenne. Kun äiti katsoo tästä perspektiivistä, on melkein kuin tässä olisi koti.




torstai 18. lokakuuta 2012

Kahdeksankymmentäkahdeksan


Lapsi istuu lattialla, kohdassa johon aurinko tähän aikaan päivästä paistaa muuta huonetta kirkkaamman ruudun.  Keskellä lattialankkuihin rajattua varjokuvaa. Tämä on normaalia, tämä on tavallista, tämä on kaiken keskellä tavallinen hetki, on kaksi hengittävää ihmistä eikä kummankaan keuhkoissa rautaa, ei kummankaan keuhkoissa koneita, ei kummankaan suonissa muovisia kanyyleiden päitä.

Äiti painaa tämän hetken mieleensä, siristää silmänsä ja valottaa kuvan, jonka vannottaa itsensä muistamaan. Vaikka tietää, tietää aivan hyvin että tämäkin hetki katoaa, tämänkin hetken hän unohtaa. Vaikka tietää aivan hyvin, ettei tavallisiin hetkiin kykene tarttumaan.




keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Kahdeksankymmentäseitsemän


Äiti saa kirjeen, jossa puhutaan armosta. Hyvillä teoilla ei ole merkitystä, siinä kerrotaan, vain uskossa on armahdus ja toivo. Äiti kirjoittaa kirjeen perään kysymysmerkin,

missä toivo jos hyvällä ei ole merkitystä, mihin uskoa jos hyvään ei.

Muttei saa vastausta koska uskossa ei esitetä kysymysmerkkiin päätyviä kysymyksiä, vain sellaisia jotka aloitetaan pyytäen anteeksi ja lopetetaan kolmeen pisteeseen. Äiti puristaa paperin kuivaksi kulmikkaaksi mytyksi, näyttää lapselle,

katso, tein origamirantapallon,

lapsi nauraa, nauraa äidille armahduksen johon äitikin voi uskoa.




tiistai 16. lokakuuta 2012

Kahdeksankymmentäkuusi


Äiti on kaksikymmentäkuusivuotias, ja ensimmäinen hänen hiuksistaan menettää värinsä. Se ei haalistu, ei harmaannu. Ei. Vaan tyylipuhtaasti se menettää kaiken, antaa kaikkensa, jokaisen pienimmänkin pigmentin hiukkasen. Sillä hetkellä kun äiti huomaa sen, ei kuulu

kkrraakk,

mikään ei nitkahda, eikä äiti ole pudota raiteeltaan. Mutta sillä hetkellä äiti alkaa tarkkailla muita äitejä, äitejä joiden ikää ei voi enää nähdä heidän kasvoistaan, silmistään, hiuksistaan. Vain tummiin hiuksiin raidoittuvaa valkoista. Äitejä, jotka ovat tyylipuhtaasti menettäneet kaiken, antaneet kaikkensa, jokaisen pienimmänkin pigmenttihiukkasen. Miksi surun väri olisi musta, nyt kun heistä kaikista on tulossa niin puhtaanvalkoisia.








maanantai 15. lokakuuta 2012

Kahdeksankymmentäviisi


Kun äiti sanoo ensimmäisen merkityksellisen sanan psykologin edessä, on kuin ei enää voisi hiljentyä. On kuin sanoissa olisi loputon ketjusilmukoiden lenkki, toisen alku kiertyneenä lävitse toisen lopun. Ja äiti sanoo sanoja, joita ei tahdo ajatellakaan, sanoo asioita jotka ovat enemmän oksennuspalloja, kuin puhetta. Oksennuspalloja, jotka ruokkivat vain itseään, kuvaan ei mahdu elinvoimaisesti huutavien linnunpoikasten pesuetta.

Psykologi on hiljaa, eikä äiti voi katsoa häntä silmiin tälläkään kertaa. Eikä äiti voi katsoa häntä silmiin, sillä hän pelkää että katseessa näkyisi tämä;

tiedätkö sinä kuinka paljon minä vihaan sitä, että muiden edessä minun on näytettävä kuinka heikko oikein olenkaan.





sunnuntai 14. lokakuuta 2012

Kahdeksankymmentäneljä


Äiti kuulee koputuksen ikkunalasissa, morsetuksen pitkin lasin jännitteistä pintaa,

kop, kop, kop

Kun äiti kääntyy katsomaan, hän näkee pienen linnun ikkunan pellillä, tunnistaa sen västäräkiksi pyrstön  jatkuvasta heijauksesta, harmaan, mustan ja valkoisen kirjosta. Pikkulintu ikkunan takana tietää kuolemaa, mutta äiti ei muista kenen, jonkun kaukaisenko vai hänen joka linnun näkee. Lintu joka katsoo äitiä, äiti joka katsoo lintua, lähes äänetön hetki, hetki jona kuolema on kevyt ja untuvia täynnä.