perjantai 8. huhtikuuta 2016

16



Muistikirjan ensimmäiselle sivulle kirjoitan
                                                        minun sydämeni särkyi
                                                        kerta toisensa jälkeen se särkyi
              
teki teräviä siruja,
 jotka repivät palkeenkieliä,

ihoon
vaatteisiin
sanoihin ja ääneen

eikä kukaan kertonut koskaan missään

       (enkä minä kuunnellut jos joku kertoi)

että sydän särkyy
että sydän särkyy
että sydän särkyy
 
kerta toisensa jälkeen

vahvatahtoisten pienten tyttöjen suruihin, sairaalan seinien kaikupohjiin, leikkausosastojen välioviin, pieniin vihaisiin silmiin, otteeseen neulojen alla, 

omien rajojen katoamiseen

pienen puhtaan pehmeään, nukkaiseen niskaan


Muistikirjan viimeiselle sivulle minä kirjoitan, 
                                                            paljaiden jalkojen alla mosaiikkia, 
                                                            moneen kertaa tallottua
                                                            perunajauhoa parketilla

ja kaikki on pelkkää tanssia. 

maanantai 16. kesäkuuta 2014

15



Minä tiedän jo miksi sanotaan, että kaikkeen tottuu,
että kaikesta tulee normaalia;
muulla tavoin sanottu olisi liikaa
liian painavaa käsitettäväksi.

Että kaikkeen tottuu ja sittenkään ei,
aikuiset lasten sänkyjen vieressä, sairaaloiden tuoksu,
suolavesi tahraa vaatteisiin valkoiset jäljet,

itkua, sitä riittää,
ja unohdat, palaat, muistat,
ikuista kehää,

ikuista, tämä on totta

samaa kehää uudelleen ja uudelleen ja

tulee hetkiä jolloin haukot vain henkeä
suljet silmät ja huudat tai sittenkään et,
olet äänetön ja sanaton ja lannistettu

ja et unohda, et unohda milloinkaan
ja silti
totut, koska niin se vain on
ja normaali muuttuu.

Sisiliskot irrottavat häntänsä ja kissat, kissat sähisevät,

minä kasvatan valkoisia raitoja hiuksiini, käännän vartaloni ryhtiin
joka sulkee ulkopuolelle kaiken muun.

Joka päivä tämä sama tarina alkaa jollekin toiselle, minä toistelen sitä itse
niin kuin en osaisi lopettaa.

En osaakaan.


keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

14



Onko olemassa takaraja, milloin täytyy unohtaa, milloin on muistanut liian pitkään.

Onko olemassa jokin aikataulu,

jos on, olen epäonnistunut siinä,

seitsemän vuotta on henkäys, minä elän kaikkia niitä hetkiä yhtä aikaa,

rinnakkaisia todellisuuksia on vain yksi, se on kaikki tässä yhtä aikaa.




tiistai 4. kesäkuuta 2013

13



Voitteko kuvitella,

ei kuolemanpelon kanssa opita elämään, ei kyse ole siitä. Kuka omaansa sitä paitsi pelkäisi,

ei omaansa, vaan lapsen.

Ennemmin käy niin, että pelko peittää jokaisen sekunnin ja hetken, ajatuksen, tihkuu läpi keuhkorakkuloista ja pinttyy kiinni vaatteisiin,

on koko ajan siinä päällä,

se on tiheämpää kuin ilma, siksi ryhdistä tulee huono ja kasvot kuluvat,

se vain roikkuu siinä ja valuu päälle, vanuu ja muotoutuu ja täyttää kaiken.

Ei sen kanssa opita elämään, ei kyse siitä ole,

siihen vain väsytään, unohdetaan, suljetaan silmät,

kuurupiiloa, juostaan karkuun.


sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

12


En voisi koskaan jättää lastani yksin,

jätän silti, katson lasiovien lävitse, käännyn pois, kuljen portaat, kuljen ovista, kuljen kadun yli.

En voisi koskaan olla pois hänen viereltään,

olen silti, kävelen kadun yli, vieraita kävelyreittejä, liikennevaloista oikealle, mäkeä ylös, toista alas, metreissä on kilometrien tuntu.

Ne eivät voisi pitää minua pois hänen viereltään,

ei niiden enää tarvitse, ei ensimmäisen kuukauden jälkeen, lähden itse, kävelen vieraita reittejä, nukun vieraassa sängyssä, katkonaisen yön, muutan koko elämäni vieraaseen huoneeseen.

Minä olisin hänen vierellään aina,

valvoisin hänen untaan, katsoisin jokainen hetki, hengittäisin samaa ilmaa, havahtuisin aamulla hänen ääneensä,

ilman kävelyreittejä, liikennevaloja, metrejä joissa on kilometrien tuntu.


11



Tyhjää tilaa meissä on kaikkein eniten, näennäistä tyhjää,

kiinteän aineen välimatkoja, välimatkoja joihin mahtuu valtavasti aaltoliikettä,

aaltoliikettä, sanojen toistoa,

toistoa aalloissa, valossa, merivedessä.Tyhjää tilaa meissä on kaikkein eniten, onkaloita joihin pelko voi asettua. 

Mikroskooppien alla olemme paljaina, mutta muiden silmien edessä yritämme sitä eniten piilottaa. Niin kuin olisi yllätys tai poikkeama, tämä tyhjyys jonka luulemme tarvitsevan täytettä.




maanantai 18. helmikuuta 2013

10


Puhutaan koko ajan vähemmän, 
 
päiväjärjestys on saavutettu ja villainen painallus, kevyt hengitys. Yhä vähemmän kysyvät, uutuudenviehätys katoaa, veitsenterä näyttää tylsät kohtansa vasten aurinkoa. Yhä harvemmin on kysymyksiä, joihin kaivataan vastauksia,

minä harvennan sanojani, 

yhä vähemmän tahdotaan kuulla ja miettiä, ovat loppumattomia tällaiset tarinat, liian pitkiä muiden lukea. Ettei tämä menekään ohi, ei lopu, 

mikä tarina se sellainen on.

Yhä vähemmän ääniaaltoja, sullon sanoilla kylmäsiltoja umpeen. 



maanantai 4. helmikuuta 2013

9


Tämä kaikki on niin valtavaa ja painavaa, etten tiedä mistä aloittaa. Asiat vetävät toisiaan puoleensa, valtavat massat suuremmalla voimalla kuin pienet. Aina tapahtuu niin, minä olen pieni tämän kaiken edessä. Meillä on oma aurinkokuntamme, minä leikin planeettaa ja putoan  tähteni raivaamassa kuopassa, omalla kiertoradallani. Kierrän tätä asiaa, niin kuin en muuta voisi. En voikaan. Irtaantuminen ja se etäisyys joka minun pitäisi ottaa, 

ymmärrättekö että se on mahdotonta, 

ei tapahdu niin, ei tässä eikä muissakaan aurinkokunnissa, ei nopeasti. Puhutaan miljoonista vuosista, ihmisikää pidemmistä, 

pidemmistä kuin päivät teho-osaston jälkeen, pidemmistä sekunneista kuin leikkaussalin ulkopuolella, sadoista ja tuhansista ja miljoonista vuosista, 

hitaasta eroosiosta, 

sinkoutumisesta radalta tai putoamisesta kiinni kamaraan. 

Sidosten ja yhteyksien irtoaminen, jatkuva rappio, minäkin irtoan tästä, säie kerrallaan, kokonaan, pois keinotekoisesta järjestyksestä.

Siihen luotan, vaikka aika hidastuu ja sekunnit venyvät. Miksi minun pitäisi kertoa mitä tämä on, kaikki on samaa järjestystä vaihtuvissa mittakaavoissa. 


keskiviikko 30. tammikuuta 2013

8


Kiehun myrkyissäni kaksi päivää ja kieltäydyn muistamasta että

sinä selvisit ja kai tavallaan minäkin, vaikken niin kuin toivon, vaikka sinäkin eri tavalla kuin sanottiin.

Siedän tätä kaikkea kiitollisuutta yhtä huonosti kuin onnettomuuksia,

me etkä vain sinä, kuinka päihitimme prosentteja ja tilastoja, oletettuja loppuja.


tiistai 29. tammikuuta 2013

7


Ei ole korrektia varsinkaan lääkäriä sanoa paskapääksi, ei julkisesti tai muiden kuullen, paitsi oman puolison jolle voi sanoa

että hetkittäin en pääse yli siitä, mitä tapahtui minun lapselleni,

minun lapselleni,

niin minun, itsekästä kyllä,

ja kyllä

olen niin pikkumainen ja kostonhimoinen, että tahtoisin tunkea sen, juuri sen lääkärin postilaatikkoon paperisilppua ja multaisia kiviä, lietekokkareita ja kyllä! silputtuna pharmaca fennican ja epikriisejä, ampiaisille pesämöyhennökseksi.

Ei ole korrektia ajatella sillä tavoin, sillä olemme inhimillisiä ja virheellisiä

ja eikö sen pitäisi jo itsessään riittää, antaa minun luvan olla vihainen, keskeneräinen,

pikkumainen ja lapsellinen, ja välillä niin täynnä vihaa, olla väsynyt ymmärtämään kaikkea inhimillistä.